Hän alkoi tuntea vilunväreitä ehkä juuri siksi, että oli tuo puute, jota hän ei itselleen myöntänyt eikä määritellyt. Se saattoi myöskin johtua yöilmasta, vaikka olikin elokuu, ehkäpä pelkästä hermostumisesta tai kreivi Hannibalin hymyn muistamisesta. Mistä se lieneekin johtunut, seurasi se häntä vuoteeseenkin. Hän makasi kauan valveilla, kauan vielä senkin jälkeen kun koko talo jo nukkui, kun kauppahallien ahdinkoinen kortteli oli alkanut liikehtiä ja Sorbonne ruvennut purkamaan sisästään mustamekkoista ihmisvirtaansa, vielä kauan senkin jälkeen, kun akkunarivit olivat syttyneet säteilevään valoon suurissa taloissa, joiden päädyt olivat kadulle päin ja joita ulottui St. Antoinesta Montmartrelle ja pohjoispuolella olevasta St. Denisistä etäiseen St. Jaquesiin asti, — niin, vieläpä sittenkin, kun ainoastaan Louvren kortteli pysyi pimeänä tämän omituisen sydänöisen kirkkauden ympäröimänä. Lopuksi hänkin nukahti uneksien kodistaan, Poitoun avarasta taivaanlaesta ja Vrillac-linnastaan, jota yötä ja päivää huuhteli Biskajanlahden vuorovesi.
II.
HANNIBAL DE SAULX, KREIVI DE TAVANNES.
— Tavannes!
— Teidän majesteettinne.
Kuten tiedämme, oli Tavannes ollut hidas tottelemaan kutsua. Astuessaan esille joukosta hän näki kuninkaan vetäytyneen salin perälle Retzin ja hovimestarinsa Rambouilletin seurassa. Kaarle oli nähtävästi unohtanut kutsuneensa kreiviä. Hän näytti kuuntelevan pää hiukan painuksissa, sillä hän oli pitkä ja sen vuoksi hiukan kumara, matalaäänistä keskeytymätöntä puhelua, joka kuului hänen työhuoneensa ovelta.
Eräs ääni, joka usein kuului ylinnä, oli epäilemättä naisen. Eräällä toisella, tasaisella ja pehmeällä äänellä, oli vieras ääntämistapa. Kolmas oli kuninkaan veljen, Katariina de Medicin lemmikkipojan, kiihkeä ja käskevä ääni.
Seisten kunnioittavasti parin askelen päässä kuninkaan takana Tavannes ei sanottavasti kuullut, mitä puhuttiin, mutta Kaarle nähtävästi kuuli jonkun verran enemmän, sillä hän alkoi äkkiä nauraa hurjaa, ilotonta naurua ja taputti Rambouilletia olalle.
— Kas niin! — sanoi hän kamalasti kiroten tapansa mukaan. — Se on siis päätetty! Se on päätetty! Menkää, mies, ottamaan vastaan määräyksenne! Ja te, herra de Retz, — jatkoi hän äänessään julmaa pilkkaa, — menkää ja antakaa määräykset!
— Minäkö, teidän majesteettinne? — sanoi italialainen marski rukoilevasti torjuen. Nuori kuningas osoitti ajoittain kärsimättömyyttään italialaista piiriä kohtaan, jolla hänen äitinsä ympäröi häntä ja johon kuuluivat Retzit ja Biraguet, Strozzit ja Gondyt.