— Niin, juuri te! — vastasi Kaarle. — Te ja minun rouva äitini! Ja Jumalan nimessä vastatkaa siitä tuomiopäivänä! — jatkoi hän kiivaasti. — Te sitä tahdotte! Te ette anna minulle rauhaa, ennenkuin olette saaneet tahtonne täytetyksi. Siis tehkää niin, mutta huomatkaa, se on tehtävä perinpohjin! Ei saa jäädä henkiin ainoakaan, joka voisi sen heittää vasten kuninkaansa silmiä ja huutaa: »Et tu, Carole» (sinäkin, Kaarle)! — Rypekää, rypekää veressä, jos teitä haluttaa, — jatkoi hän yhä pahemmin raivostuen. — Oi, siitäpä tulee hauska yö! Ja sen verran siinä on totta, että saatte tappaa kirppuja vaikka koko päivän, mutta jos poltatte takin, niin leikki loppuu siihen. Koettakaa vain polttaa, niin silloin… Hän säpsähti ja keskeytti puheensa huomatessaan Tavannesin likellään. — Piru vieköön! — huusi hän raa'asti, — kuka teidät on kutsunut tänne?
— Teidän majesteettinne kutsui minua, — vastasi Tavannes, muiden pujahtaessa kuninkaan työhuoneeseen, osaksi kuninkaan käden kehoituksesta, osaksi pakenemishalusta, jättäen heidät kahden kesken.
— Minäkö olisin kutsunut teitä? Huusin veljeänne, marskia.
— Hän on tuolla sisällä, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes, osoittaen työhuonetta. — Kuulin hänen äänensä hetki sitten.
Kaarle varjosti silmiään vapisevalla kädellään. — Onko hän siellä? — mutisi hän. — Niin näkyy olevan. Sitäpaitsi kuulin hänen äänensä. Ja… ja ihminen voi olla vain yhdessä paikassa yhdellä kertaa. — Hurjan katseen harhaillessa pitkin huonetta hän laski kätensä kreivi Hannibalin rinnalle. — He eivät suo minulle vähääkään rauhaa, äitini ja Guiset, — kuiskasi hän, hivutustautisen punan kohotessa kiihtyneille poskille. — He vaativat lakkaamatta. He sanovat, että Coligny… he sanovat, että hän solvaisee minua täällä omassa palatsissani. Ja… mordieu, se onkin totta. Ja vielä tänään hän tahtoi sopia kanssani. Minun, kuninkaan kanssa! Esittää ehtoja! Ja siksi saakin niin käydä, Jumalan ja perkeleen nimessä, se pannaan toimeen! Mutta ei ainoastaan kuusi tai seitsemän kappaletta. Ei, ei, vaan kaikki, kaikki! Ei yksikään saa jäädä henkiin sanoakseen minulle: »Te sen teitte.»
— Hiljaa, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes, sillä Kaarle oli vähitellen korottanut ääntänsä. — Te herätätte huomiota.
Nyt vasta nuori kuningas — hän oli vain kahdenkymmenenkahden vanha,
Jumala häntä armahtakoon! — katsahti ensimmäisen kerran seuralaiseensa.
— Aivan niin, — kuiskasi hän, ja hänen katseensa kävi kavalaksi. — Sitäpaitsi, sittenkin vielä toinen mahdollisuus, jos vain tahdon. Voi, kuinka viimeksi olen tuumimistani tuuminut; soisin, että tietäisitte. — Ja kohottaen olkapäitään melkein korvien tasalle hän vuoroin nosti ja laski kämmeniään, jolloin selkä peitti tämän liikkeen läsnäolijoilta. — Hypi lautaa! Hypi lautaa! — mutisi hän. — Ja kuningas on kummankin välillä, nähkääs. Se on äitini hallitustaitoa. Sen hän on sadasti minulle osoittanut. Mutta, katsokaa, yhtä helppoa on antaa toisen painua kuin toisenkin, — hän katsahti Tavannesiin viekkaasti, — taikka hakata poikki oikea tai vasen puoli. Ja…ja amiraali on vanha mies ja kuolee pian, ja sitäpaitsi minusta on hauskaa kuulla hänen puhuvan. Hän puhuu hyvin. Sitävastoin nuo toiset, Guise ja hänen heimolaisensa, ovat nuoria, ja minä olen ajatellut, — niin, olen ajatellut… mutta mitäpä siitä! — Hän naurahti äkkiä katkerasti. — Minun rouva äitini tahtoo tehdä oman päänsä mukaan. Ja olkoon menneeksi tällä kertaa, mutta kaikki, kaikki! Myös Foucauld, kas niin! Oletteko huomannut: hän sekoittaa kortteja. Näettekö hänet… sellaisena kuin hän on huomenna, haava kurkussa ja hampaat irvissä? Mitä ihmettä, jumalani! — huusi hän miltei kirkuen, — kynttilät hänen ympärillään palavat sinisin liekein. — Ja vapisevin käsin, kasvot suonenvetoisesti vavahdellen, nuori kuningas tarrautui seuralaisensa käsivarteen ja puristi sitä.
Kreivi Hannibal kohautti olkapäitään, mutta ei vastannut mitään.
— Luuletteko, että näemme heitä jäljestäpäin? — jatkoi Kaarle kiihkeää kuiskettaan. — Unissamme, vai mitä? Taikka silloin, kun yövartija huutaa ja me heräämme, ja munkit rukoilevat ja veisaavat St. Germainissa, ja… ja vahakynttilä palaa himmeästi?