Ivahymy väreili Tavannesin huulilla. — Minä en uneksi, teidän majesteettinne, — vastasi hän kylmästi, — ja valvon harvoin. Muuten en pelkää vihollisiani, olkoot eläviä tai kuolleita.
— Ettekö? Lempo soikoon, toivoisin, etten minäkään pelkäisi, — huudahti nuori hallitsija. Hänen otsansa oli hiestä kostea. — Toivoisin, etten pelkäisi. Mutta sehän on päätetty. He ovat niin päättäneet, ja soisin, että se olisi jo tehty. Mitä te ajattelette… siitä, mies? Mitä te itse ajattelette siitä?
Kreivi Hannibalin ilme oli selittämätön. — En ajattele mitään, teidän majesteettinne, — vastasi hän kuivasti. — Ajatteleminen on teidän majesteettinne ja teidän neuvostonne asia. Minulle riittää, että se on kuninkaani tahto.
— Mutta ettehän peräydy? — mutisi Kaarle katsahtaen häneen äkkiä epäluuloisesti. — Mutta tiedänhän — hän kirosi hirmuisesti — että te ette peräydy. Uskon, että yhtä mielellänne tappaisitte munkin… vaikka siitä ei, Jumalan kiitos — hän teki hurskaasti ristinmerkin — ole lainkaan puhetta… kuin tavallisen miehen. Ja mieluummin kuin tytön.
— Paljon mieluummin, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes yrmeästi. — Jos teillä on joitakin määräyksiä munkkien suhteen… eikö? Siinä tapauksessa teidän majesteettinne ei tarvitse jutella minulle kauempaa. Herra de Rochefoucauld alkaa jo ihmetellä, mikä pidättää teidän majesteettianne niin kauan pelistänne. Ja muutkin alkavat kiinnittää huomiotaan teidän majesteettiinne.
— Jumalan nimessä! — huudahti Kaarle, äänessään ihmetyksen ja kauhun kaiku, — jos he tietäisivät, mitä on mielessämme, niin he kiinnittäisivät vielä enemmän huomiotaan meihin. Ja sentään, katsokaa Nancayta tuolla ovella? Hän on välinpitämätön. Hän on tänään saman näköinen kuin eilenkin. Ja kuitenkin joutuu hänen osalleen työ täällä palatsissa…
Ensimmäisen kerran pääsi Tavannesilta hämmästyksen merkki.
— Palatsissa? — mutisi hän. — Tullaanko täälläkin tekemään jotakin?
— Sallisitteko muutamien paeta ja sitten vähitellen palata leikkaamaan kurkkumme poikki? — vastasi kuningas jyrkästi, raivonpuuskan vallassa. Hänen horjuvan luonteensa vaarallisin heikkous oli kykenemättömyys säilyttää samaa mielentilaa kahta minuuttia kauempaa. — Ei. Kaikki, kaikki! — kertasi hän kiihkeästi. — Eikö Noakin kahdeksanhenkinen perhe kansoittanut maata? Mutta minä en jätäkään kahdeksaa henkeä! Serkkuni saavat elää, sillä he ovat kuninkaallista verta, jos muuttavat mielensä. Ja vanha hoitajani, jos kukaan. Ja Paré, sillä kukaan muu ei osaa hoitaa ihoani. Ja…
— Ja Rochefoucauld, epäilemättä, teidän majesteettinne?