Kuningas, joka oli silmillään etsinyt suosikkiseuralaistaan, iski nyt katseensa Tavannesiin.

— Foucauld? Kuka niin on sanonut? — mutisi hän luulevaisesti. — En ainakaan minä. Mutta se nähdään sitten. Saadaan nähdä. Ja muistakaa olla säästämättä ainoatakaan ilman määräystä. Siinä on teidän tehtävänne, herra kreivi.

— Ymmärrän, teidän majesteettinne, — vastasi Tavannes kylmästi. Ja hetken äänettömyyden jälkeen, nähdessään, että kuninkaalla ei enää ollut hänelle mitään sanottavaa, hän kumarsi syvään ja poistui hovimiespiirin tarkastelemana, kuten pidettiin silmällä kaikkia kuningasta ympäröiviä sellaisena aikana, jolloin kuninkaan henkäys merkitsi elämää tai kuolemaa ja hänen hymynsä loi ihmisten onnen. Hänen astuessaan Rochefoucauldin ohi tämä katsahti häneen ja nyökkäsi.

— Mitähän nyt on veli Kaarlen mielessä? — mutisi hän. — Tänä iltana hän on entistään hullumpi. Suunnitteleeko hän naamiohuveja vai murhaa?

— Oikkuja, — vastasi Tavannes halveksivasti. — Täynnä vanhoja taruja, joita hänen entinen hoitajansa on hänelle syöttänyt. Kyllä hän kohta tointuu, ja hyvä on, jos voitte huvittaa häntä.

— Koetan, jos hän vain tulee, — vastasi Rochefoucauld sekoittaen kortteja. — Jos en onnistu, jää se Chicotin velvollisuudeksi, ja hänen pitäisi se huomata. Minä olen väsynyt ja menen maata.

— Kyllä hän tulee, —selitti Tavannes ja liikahti ikäänkuin mennäkseen eteenpäin, mutta pysähtyi sanoakseen vielä jotakin. — Kyllä hän tulee, — mutisi hän kumartaen ja kuiskaten hiljaa ja katsoi toista kiinteästi silmiin. — Mutta älkää salliko hänen menettää suuria summia. Hän on ilkeällä tuulella. Olkaa hänelle mieliksi, jos voitte; siitä voi olla teille hyötyä.

Molempien miesten katseet yhtyivät tuokioksi, ja Foucauld — niin kuningas nimitti hugenotti-suosikkiaan — ilmaisi lievää hämmästystä, sillä kreivi Hannibal ja hän eivät olleet läheisiä tuttuja, mutta nähdessään toisen puhuvan vakavasti hän kohotti kulmakarvojaan ilmaistakseen, että oli käsittänyt. Tavannes nyökäytti huolimattomasti päätään vastaukseksi, katsoi hetken pöydälle levitettyjä kortteja, jatkoi matkaansa työntäytyen piirin läpi ja saapui ovelle. Hän nosti juuri oviverhoa mennäkseen ulos, kun Nancay, henkivartion kapteeni, kosketti hänen hihaansa.

— Mitä te sanoitte Foucauldille, herra de Tavannes? — kuiskasi hän.

— Minäkö?