— Minulla on viesti, — aloitti mies vihdoin selvällä ja kuuluvalla äänellä, — Vrillacin valtiattarelle. Onko hän läsnä?
— Puhukaa asianne! — vastasi La Tribe.
— Viesti on tarkoitettu vain hänelle.
— Haluatteko siis tulla sisäpuolelle?
— En! — vastasi lähetti niin kiireesti, että joku miehistä hymähti. Hän näytti jonkinlaiselta kirkon palveluksessa olevalta maallikolta, lukkarilta tai vahtimestarilta, ja oikeastaan hänellä oli sellainen pukukin, sillä hänellä oli yllään pölyinen, musta kaapu ilman miekkaa, vaikka hänellä olikin vyö. — En! Mutta jos rouva tulisi portille puhumaan kanssani…
— Älkää luulkokaan mitään sellaista! — tiuskasi Carlat. — Ettekö usko hänellä olevan muuta tekemistä kuin kuunnella roistojoukon airuita?
— Jollei viitsi kuulla, saa hän sitä katua kaiken elinaikansa! — vastasi mies tylysti. — Näin kuuluu osa viestistäni.
Hetken aikaa vallitsi äänettömyys, sillä La Tribe harkitsi asiaa. —
Kenen luota tulette? — kysyi hän vihdoin.
— Hänen ylhäisyytensä Saumurin maaherran ja hänen ylhäisyytensä Angersin piispan luota, — vastasi lähetti liukkaasti, — jota edustaa hänen sijaisensa, sekä muiden laillisesti kokoontuneiden luota, jotka tulevat poistumaan yhtä lainkuuliaisesti, jos heidän ehtonsa täytetään. Minä tulen myöskin erään aatelismiehen herra de Tignonvillen puolesta, jonka sanotaan olevan täältä päin kotoisin ja joka on heidän vankinaan ja tuomittu tänä iltana auringon laskiessa kuolemaan, jollei esitettäviini ehtoihin suostuta.
Katolla oltiin kauan aikaa hiljaa. Miehet tuijottivat herkeämättä alaspäin, eikä ilme kenenkään kasvoilla muuttunut, sillä tämä uutinen ei hämmästyttänyt ketään. — Miksi hänen täytyy kuolla? — kysyi La Tribe vihdoin.