Pitäkää sitten suunne kiinni! — ärjyi Carlat uudelleen. — Sillä häntä te ette näe. Laputtakaa vain tiehenne, ja tappakoon teidät rutto!
— Niin, menkää vain! lisäsi La Tribekin rauhallisemmin.
Mies kohautti olkapäitään, kääntyi ja lähti kaikkien katolla olijoiden seuratessa häntä katseillaan yhtä jännittyneinä. Mutta astuttuaan parikymmentä askelta mies kääntyi ja palasi.
— Olkoon menneeksi, —sanoi hän katsahtaen ylöspäin harmistuneena. — Toimitan täällä asiani, koska ette päästä minua rouvan luo. Mutta minulla on myöskin kirje herra de Tignonvilleltä, enkä voi jättää ainakaan sitä kenellekään muulle kuin rouvalle itselleen. — Puhuessaan mies näytti harmaata, ohutta paperiliuskaa, luultavasti jonkin messukirjan alkulehteä. — Katsokaa tätä! — jatkoi hän, — ja pankaa mieleenne tämä varoitus! Jos hän ei saa tätä, vaan kuulee jäljestäpäin, että hänelle tarjoutui…
— Ehdot, — ärjyi Carlat kärsimättömänä. — Sanokaa ehdot!
— Tahdotteko kuulla ne? — kysyi mies hermostuneesti lipoen huuliaan. — Te ette siis salli minun tavata rouvaa eikä puhua hänen kanssaan kahden kesken?
— Emme.
— Siis kuulkaa. Hänen ylhäisyytensä tietoon on tullut, että eräs Hannibal de Tavannes, joka on syypää niin kammottavaan rikokseen kuin pyhänhäväistykseen sekä muihinkin raskauttaviin rikoksiin, on piiloutunut tänne. Hän vaatii, että mainittu Hannibal de Tavannes on jätettävä hänen käsiinsä rangaistavaksi, ja jos hänet luovutetaan tänä iltana ennen auringonlaskua, on hänen ylhäisyytensä puolestaan luovuttava teille mainitun herra de Tignonvillen vapaana ja vammattomana sekä poistuva Vrillacin alueelta. Mutta jos kieltäydytte… — miehen katse harhaili kaidetta reunustavien tarkkaavia kasvoja pitkin — niin auringon laskiessa hän hirttää mainitun herra de Tignonvillen hirsipuuhun, joka on aiottu Tavannesia varten, ja sitäpaitsi hävittää Vrillacin maat ja mannut aina etäisimpään kolkkaan asti.
Portilla vallitsi pitkä äänettömyys. Muutamat miehistä herkeämättä tuijottaen puhujaan liikuttivat leukojaan kuin olisivat jotakin pureskelleet. Toiset katsahtivat sivulleen kohdaten toveriensa merkitsevän katseen ja käänsivät silmänsä uudelleen puhujaan. Mutta ei kukaan puhunut mitään. Lähetin takana alkoi aamurusko punertaa itäisellä taivaalla, leviten ja käyden yhä heleämmäksi. Ilmakin muuttui lämpöisemmäksi, ja harmaa meri linnan alapuolella alkoi väikkyä vihertävänä. Parin minuutin kuluttua aurinko, jonka hehkuva kerä jo tirkisti Ranskan matalien kunnaiden yli, nousisi yli taivaanrannan.
Lähetti liikahteli levottomana, kun ei kuulunut vastausta. — No, — huusi hän, — minkä vastauksen saan viedä?