— Mutta sydämenne on hänen! — huusi kreivi Hannibal kiivaasti. — Sydämenne, jota muka en koskaan saisi omakseni, kuten minulle silloin sanoitte nurmella!
— Minä valehtelin, — kuiskasi kreivitär nauraen kyynelsilmin, ja hänen kätensä silittelivät kreivin päätä. — Se on tullut takaisin, ja nyt se on huulillani.
Hän kumartui ja suuteli miestänsä, joka nyt tiesi astuneensa kuningaskuntaansa, naisen sydämen hallitsijaksi.
* * * * *
Tuntia myöhemmin huomattiin manterella kylässä liikehtimistä. Lyhtyjä alkoi liikkua siellä täällä. Miehet satuloitsivat hevosiaan pahantuulisen näköisinä matkalle. Chalansiin oli pitkä matka, vieläkin pitempi Legeen, toista päivämatkaa, ja Ponts de Célle ja Loire-joelle oli monta väsyttävää penikulmaa. Miehet, jotka olivat niin reippaasti ratsastaneet etelää kohti koston ja saaliin toivossa, käänsivät nyt linnalle selkänsä vihaisin sanoin ja elein. He polttivat pari hökkeliä, ja mitä eivät polttaneet, sen he ryöstivät, sen ajan tavan mukaan, ja heidän käsiinsä joutuneen maalaisnaisen kävi huonosti. Onneksi oli edellisen yön turvissa jokainen asukas kylästä paennut, toiset merelle, toiset hietasärkkien suojaan. Ei yksikään silmä ollut näkemässä, kun joukkue ratsasti ylös rantapolkua pitkin, vihreän laakson läpi, jossa hevoset säikkyivät surmattujen miesten ruumiita.
Ei kukaan myöskään nähnyt viimeisenä joukossa ratsastavaa kalpeakasvoista, hehkuvasilmäistä miestä, jonka ohimoa rumensi arpi. Hän pysähtyi kukkulan laelle ja ennen poistumistaan kirosi vapisevin huulin sen vihollisen, joka oli päässyt hänen käsistään. Mutta sanat olivat tuskin lähteneet hänen huuliltaan, kun ne jo nielaisi kohinaansa meri, joka pauhasi ajopengertä vasten ijäisyyden vertauskuvana, kuohuttaen vesiään välittämättä siunauksista tai kirouksista, hyvistä taikka pahoista aikeista, säästämättä hitustakaan vuoksestaan tai luoteestaan siksi, että joku mitätön olento oli puhunut yössä.