Viileä, varma käsi liukui pimeässä hänen käteensä, tarttui siihen lujasti ja veti sen lämpimille huulille ja sieltä naisen povelle.
— Minä olin miekalla saamanne vanki, — kuiskasi kreivitär, — ja te säästitte minua. Hän, jota rakastin, joutui myöskin käsiinne, ja te säästitte häntäkin… eikä ainoastaan kerran tai kahdesti. Te olisitte minun tähteni säästänyt Angersiakin ja uskonveljiäni. Ja te uskoitte, että minä voisin menetellä sillä tapaa! Voi, mikä häpeä! — Mutta hänen kätensä ei päästänyt kreivin kättä.
— Te rakastitte häntä, — mutisi kreivi.
— Niin, minä rakastin häntä, — vastasi kreivitär hitaasti ja miettivästi. — Minä rakastin häntä. — Hän vaikeni hetkeksi. — Ja pelkäsin teitä, — lisäsi hän sitten matalalla äänellä. — Voi, kuinka minä pelkäsin… ja vihasin teitä!
— Entä nyt?
— En pelkää häntä, — vastasi kreivitär hymyillen hämärässä, — enkä vihaa häntä. Ja mitä teihin tulee, olen teidän vaimonne, ja minun täytyy totella teitä, eikä siinä kysytä, haluanko vai enkö. Muuta en voi.
Kreivi Hannibal oli vaiti.
— Eikö niin? — kysyi kreivitär.
Kreivi Hannibal koetti heikkona vetää pois kättään, mutta kreivitär piti siitä kiinni.
— Minun täytyy sietää suuteloitanne tai lyöntejänne. Minun täytyy olla ja tehdä mielenne mukaan, olla yksinäni taikka seurassanne, onnellisena tai suruissani, aivan kuten teitä haluttaa. Sillä minä olen omaisuutenne, teidän tavaranne, teidän omanne. Ettekö itse ole minulle niin sanonut?