Bigotin silmät säteilivät ilosta.
Pappi epäröi. — Eikö mitään muuta, rouva? — änkytti hän, sillä hän oli helläsydäminen, ja Tignonville kuului hänen uskokuntaansa.
— Ei muuta, — vastasi kreivitär vakavasti nyökäten, — sillä minun ei ole kiittäminen herra de Tignonvilleä, vaan armeliasta taivasta siitä, etten nyt seiso tässä yhtä onnettomana kuin olin tänne tullessani, — sellaisena, jota painaisi kirous ja ihmiset osoittaisivat sormellaan koko elämäni ajan. Ja kaatuneet, — hän viittasi juhlallisesti pimeän tähystysaukon läpi rantaan päin, — lepäävät tuolla!
La Tribe lähti.
Kreivitär seisoi hetken aikaa mietteissään; sitten hän otti avaimet karkeatekoiselta, kiviseltä ikkunalaudalta, jolle oli ne laskenut huoneeseen tullessaan. Häntä puistatti kylmän raudan koskettaessa sormia. Tämä kosketus toi taas hänen mieleensä sen onnettomuuden ja kauhun, jossa hän toivotonna oli hapuillut viimeksi pidellessään näitä avaimia.
— Ottakaa ne, — sanoi hän antaen ne Bigotille. — Teidän tulee pitää niitä huostassanne, kunnes kreivi voi nousta makuulta, ja te olette kaikesta vastuussa hänelle. Menkää nyt, ottakaa lyhty mennessänne ja lähettäkää rouva Carlat puolen tunnin kuluttua luokseni.
Raskas maininki vyöryi mahtavasti ajopengertä vasten ja valui kohisten takaisin mereen; sitä seurasi toinen ja vielä kolmaskin, täyttäen huoneen rytmillisellä jyminällä. Mutta hämärässä huoneessa polvistuvan kreivittären korvissa ei meren ääni enää kuulunut samalta kuin ennen. Hän oli polvillaan vuoteen ääressä pää käsien varassa, aivan kuten hetki sitten, mutta kuinka toisella mielellä hän nyt olikaan, ja kuinka toisenlaisia hänen ajatuksensa! Kreivi Hannibal saattoi vain hämärästi erottaa hänen päänsä, sillä hyrskyjen tähden osui valoa vain kattohirsille. Mutta hän tiesi kreivittären olevan siinä ja olisi hyvin mielellään laskenut kätensä hänen päälaelleen, sillä hänen sydämensä oli tulvillaan.
Eikä hän sittenkään sitä tehnyt. Hänen ylpeytensä ei sitä sallinut. Sensijaan hän pureskeli karheaa partaansa ja makasi katsellen kattohirsiä ja odottaen, mitä nyt seuraisi. Hän, joka väkisin, lujalla tahdollaan oli pidättänyt tuon naisen luonaan, makasi nyt vuorostaan voimattomana, odottaen. Hän, joka sovitusta hinnasta oli säästänyt kreivittären hengen, otti nyt vastaan oman henkensä toiselta lahjana, nurkumatta.
— Mutta jälkeenpäin, rouva de Tavannes…
Jokin toi hänen mieleensä nuo sanat, joita hän ei ollut todella tarkoittanut eikä pannut täytäntöönkään. Siitä hänen ajatuksensa siirtyivät vihkiäisiin ja korvapuustiin, kohtaukseen, joka oli sattunut joen varrella nurmikolla, viimeiseen ratsastusretkeen La Flèchen ja Angersin välillä, jolloin hän oli leikitellyt kreivittären pelolla ja levottomuudella nauttien siitä osasta, jota luuli voivansa näytellä seuraavana päivänä. Siitä osasta? Voi, kuinka surullista! Kaikki hänen suunnitelmansa kreivittären hurmaamiseksi olivat johtaneet… tähän! Angers oli voittanut hänet, ja muuan pappi oli ollut saamaisillaan hänet satimeen. Sensijaan, että hän olisi päästänyt Tignonvillen niinkuin Bayard taikka ritarit ulvovien roskajoukkojen uhallakin, hän oli ollut päästämäisillään hänet toisella tavalla ja omalla kustannuksellaan. Sensijaan, että hän olisi hurmannut kreivittären voimallaan ja voittanut hänet jalomielisyydellään, makasi hän nyt tässä ollen hänelle velassa hengestään ja tuntien itsensä niin hervottomaksi ja murtuneeksi, että lapsuusajan kyyneleet kohosivat silmiin.