— Ei, hän on hengissä, — vastasi La Tribe, — hän on hengissä. — Ja hän kohotti kätensä ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa.
— Hengissäkö? — huudahti kreivitär. -— Hengissä! Oi, taivas on armelias! Oletteko siitä varma? Aivan varma?
— Aivan varma, hyvä rouva, aivan varma! Hän ei ollutkaan heidän vankinaan. Hänet paiskattiin maahan, kaikesta päättäen jo ensi rynnäkössä, mutta tultuaan pian tuntoihinsa hän ryömi pakoon päästen St. Gillesiin, ja sieltä hän on saapunut veneellä tänne. Mutta vihollinen sai vihiä, ettei hän ollut tullut tänne meidän mukanamme, ja siitä pappi punoi sitten juonen. Kiitetty olkoon Jumala, joka ohjasi teitä sitä ansaa karttamaan!
Kreivitär seisoi liikahtamatta painaen silmät ummessa kädet ohimoilleen. Kerran hän horjahti ikäänkuin kaatumaisillaan, ja Bigot kiirehti hänen luokseen ja auttaakseen häntä, mutta silloin hän avasi silmänsä, huokasi syvään ja näytti tointuvan.
— Oletteko aivan varma, eikö siinä piile mikään juoni? — kysyi hän heikolla äänellä.
— Ei, rouva, ei siinä piile juoni, — vastasi La Tribe, — herra de
Tignonville on elossa ja täällä.
— Täälläkö! — Kreivitär säpsähti, ja väri vaihteli hänen kasvoillaan. — Entä avaimet? — mutisi hän sivellen kädellään otsaansa. — Luulin niiden olevan minulla.
— Juuri siksi hän ei olekaan päässyt sisään, — vastasi pappi. — Hän odottaa salaovella, jonka likellä hän laski maihin. Hän on tullut siinä toivossa, että voisi olla teille hyödyksi.
Kreivitär oli hetken vaiti. Kun hän uudelleen puhui, oli hänen ulkomuodossaan tapahtunut ihmeellinen muutos; hän piti päätään pystyssä, poskilla oli punaa, ja silmät olivat kirkkaat.
— Siinä tapauksessa, — sanoi hän kääntyen La Triben puoleen, — menkää te ja pyytäkää häntä minun nimessäni palaamaan St. Gillesiin, jos vaaratta voi niin tehdä. Hänen paikkansa ei ole täällä… enää. Ja jos hän voi turvassa palata kotiinsa, on parasta, että hän menee sinne. Lisätkää, olkaa niin hyvä, että rouva Tavannes kiittää häntä tarjouksesta olla avuksi, mutta ettei hän miehensä kodissa kaipaa kenenkään muun suojelusta.