Ja tämä huolehtiminen hänestä, arvo, joka annettiin kilpailijankin hengelle, kun se oli hänelle kallis, liikutti häntä syvästi, ehkä syvemmin kuin mikään muu tällä hetkellä olisi voinut liikuttaa. Hän näki sen valossa kaiken sen, mitä aikaisemmin oli tapahtunut, mitä heidän välillään oli sattunut tuon kohtalokkaan sunnuntain jälkeen Pariisissa. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei tahtonut sanoa enempää kuin jo oli sanonut. Niin kauan kuin se mies, jonka hän oli uhrannut, odotti hautaustaan, eivät lemmen eivätkä edes sovinnonkaan sanat saaneet tulla hänen huulilleen.
Tällä välin se mies, joka makasi hänen vieressään, piti sitä uskomattomana. — »Se oli oikeudenmukaista», — oli hänelle sanottu, ja hän tiesi sen todeksi. Tignonvillen hulluus, juuri se ja ainoastaan se oli vienyt heidät satimeen ja toimittanut hänet itsensä vangiksi. Mutta mitä on oikeudenmukaisuudella tekemistä tämän maailman menon kanssa? Hänen kokemuksensa mukaan oli voimakas käsi Ranskassa samaa kuin oikeus, ja omistaminen oli lakina. Hän oli voimakkaan käden oikeudella ottanut kreivittären, ja samalla oikeudella kreivitär olisi voinut hänestä vapautuakin.
Mutta hän ei ollut niin tehnyt. Se juuri oli uskomatonta. Hän oli sensijaan tahtonut olla oikeudenmukainen. Sitä ei ollenkaan käsittänyt. Avatessaan silmänsä hetkisen äänettömyyden jälkeen, jonka ulkoa kuuluva laineiden loiske teki vieläkin juhlallisemmaksi, Tavannes näki kreivittären polvistuneen hämärässä huoneessa pää painuksissa vuoteen yli ja kasvot kätkettyinä käsiin. Hän tiesi kreivittären rukoilevan ja melkein luuli jälleen näkevänsä unta. Mitään tällaista ei koskaan ennen ollut hänelle sattunut, ja heikenneenä ja tuskissaan hän rukoili, ettei tämä näky milloinkaan hälvenisi, ja ettei hänen milloinkaan tarvitsisi tästä unesta herätä.
Ajatus siitä, mitä oli tehnyt, oli kreivittärelle hirvittävä. Taistellessaan siinä kammonsa kanssa ja yhä uudelleen palaavan kauhun puistattamalla hän kerran heitti kätensä peitteen poikki koskettaen kreivi Hannibalia. Tämä säpsähti ja äkillinen liike vihlaisi niin hänen kipeää raajaansa, että hän tuskasta huudahti. Kreivitär katsahti häneen ja oli juuri sanoa jotakin, mutta samassa alkoi holvikäytävästä kuulua jalkain töminää ja monien eri äänien sekavaa melua. Hän kohosi seisaalle ja kuunteli. Kreivi Hannibal näki hänet vain epäselvästi, silmät suunnattuina oveen.
Pari minuuttia kului, ja sitten kuului kaksi miestä lähenevän, toinen ontuen. He pysähtyivät oven taakse, jonka alle ilmestyi valoviiru. Sitten joku naputti ovelle.
Kreivitär meni ovelle ja nostettuaan salvan peräytyi nopeasti takaisin vuoteen luo. Sisääntulijoiden lyhty häikäisi häntä hetkeksi, mutta sitten hän huomasi lyhdyn yläpuolella La Triben ja Bigotin säteilevät kasvot. Niistä oli helppo huomata, että he toivat hyviä uutisia. Ja hyvä olikin, sillä miehet eivät olleet saada sanaa suustaan. Papin kielevyys oli kadonnut; nyt hän oli hyvin kalpea. Vihdoin Bigot puhui heidän kummankin puolestaan. Hän astui esiin ja polvistuen suuteli kreivittären kylmää kättä.
— Armollinen rouva, — sanoi hän, — te olette voittanut kaikki, kadottamatta mitään. Jumalalle kiitos!
— Jumalalle kiitos! — itki pappi, ja ulkoa käytävästä kuului naurua, itkua ja sekaista puhetta. Heilahtelevien lyhtyjen valossa siellä juoksenteli naisia hameiden kahistessa.
Kreivitär tuijotti pappiin sekavin, epäilevin katsein.
— Mitä? — kysyi hän. — Eikö siis herra de Tignonville olekaan… kuollut?