— Niin, — vastasi kreivitär väristen. — Jumala antakoon minulle anteeksi! Niin tein! Minun täytyi niin tehdä taikka…
— Ja onko nyt jo liian myöhäistä… vaihtaa?
— On, liian myöhäistä, — ja nyyhkytys tukahutti kreivittären äänen.
Kuinka uskomatonta, kuinka luonnotonta — mutta kyyneleitä alkoi tihkua kreivi Hannibalin suljettujen silmäluomien alta vierien hitaasti karheita poskia pitkin partaan asti.
— Minä olisin mennyt, — mutisi hän. — Jos olisitte siitä puhunut minulle, olisin säästänyt teiltä tämän.
— Tiedän sen, — vastasi kreivitär epävarmalla äänellä. — Miehet kertoivat minulle.
— Ja kuitenkin…
— Se oli oikeudenmukaista. Ja te olette mieheni, — vastasi kreivitär. — Ja enemmänkin, minä olen miekkanne vanki, ja niinkuin te säästitte minua, kun teillä oli valta, niin minäkin säästin teitä heikkoutenne aikana.
— Voi, hyvä Jumala! — huusi kreivi Hannibal, — mutta kuinka kalliista hinnasta!
Tämä liikutti ja viehätti kreivitärtä kesken hänen syvintä kauhuaan ja suruaan, vaikka ajopenkereellä yhä seisoi hirsipuu, jonka hän oli aina näkevinään edessään. Sillä hän tiesi nyt puhuttavan siitä hinnasta, minkä se oli hänelle maksanut. Hän tiesi, ettei kreivi Hannibal ollut milloinkaan omasta puolestaan pitänyt ihmishenkeä kalliina, vaan olisi silmää räpäyttämättä voinut nähdä Tignonvillen kärsivän.