XXXVI.
HÄNEN KUNINGASKUNTANSA.
Kreivi Hannibal ei olisi itsekään tiennyt, miksi hän ei heti puhutellut puolisoaan. Hän pysyi vaiti epämääräisen vaiston varoittamana, ja hänen katseensa oli ikäänkuin imeytynyt kreivittäreen, kunnes tämä nousi lattialta ja heti kohtasi hänen katseensa, mutta ei säpsähtänyt, vaikka hän oli luullut niin käyvän. Sensijaan kreivitär seisoi hiljaa ja miettiväisenä, katsellen häntä surumielisen vakavasti, ikäänkuin ei näkisi ainoastaan häntä, vaan samalla vainajan, ja väristen yhä uuden puuskan vallassa.
— Nyt se on jo ohi! — kuiskasi kreivitär vihdoin. — Malttakaa, herra, älkää pelätkö, koetan pysyä rohkeana. Mutta jotakin olen velkaa hänellekin.
— Hänelle! — mutisi kreivi Hannibal, ja kalmankalpeus levisi hänen kasvoilleen.
Kreivitär hymyili oudon hehkun säteillessä hänen silmistään. — Hänelle, joka oli rakastettuni! — huudahti hän väräjävällä äänellä. — Jota aina muistelen hellästi, vaikka olenkin kieltänyt hänet ja jättänyt kuoleman omaksi. Se oli oikeudenmukaista. Hän, joka niin usein on pannut minut koetteelle, tietää sen olevan oikeudenmukaista. Ja hän, jonka olen uhrannut… hänkin sen nyt tietää! Mutta vaikeata on olla oikeudenmukainen. — Hän hymyili vapisevin huulin. — Teidän, joka saatte kaikki, tulisi olla helppo suoda hänelle hiukkanen, helppo antaa minulle anteeksi, helppo malttaa mieltänne!
Kreivi Hannibalilta pääsi tukahtunut huudahdus, puoleksi valitus ja karjaisu. Voimattomuudessaan hän riuhtoi peitettä, vaipuen sitten hervottomaksi.
— Vettä! — mutisi hän. — Vettä!
Kreivitär toi kiireesti vettä ja kohottaen hänen päätään käsivartensa varaan kurotti sitä hänen huulilleen. Kreivi Hannibal joi ja laskeutui silmät ummessa takaisin vuoteelle. Hän makasi niin liikkumatta ja niin kauvan, että kreivitär pelkäsi hänen pyörtyneen, mutta hetken kuluttua hän puhui.
— Niinkö te teitte? — kuiskasi hän. — Niinkö todella?