Mutta uni ei enää palannut, ja vähitellen, maatessaan siinä kuunnellen ja miettien ja käyden mieleltään yhä levottomammaksi, hän alkoi kuvitella olevansa yksin huoneessa. Valo sattui heleästi siihen seinään, johon päin hänen kasvonsa olivat. Kuinka tämä oli mahdollista, jos Bigotin leveät hartiat täyttivät yhä tähystysaukon? Päästäkseen tästä selvyyteen hän kutsui miestä nimeltä.
Ei kuulunut vastausta.
— Badelon! — mutisi hän. — Badelon!
Oliko siis hänkin, tuo uskollinen vanhus, mennyt? Siltä näytti, sillä ei nytkään kuulunut vastausta.
Kaiken ikänsä oli kreivi Hannibal tottunut siihen, että häntä viivyttelemättä palveltiin, että hänen määräyksiään toteltiin jo melkein ennen kuin sanojen kaiku oli hälvennyt. Eikä mikään aikaisempi kokemus, ei mikään hänen kärsimyksistään Angersin tappion jälkeen ollut niin selvästi saattanut häntä tuntemaan voimattomuuttaan ja asemaansa ja valtansa todellista menetystä kuin tämä. Veri syöksähti hänen päähänsä, ja melkeinpä nousivat kyyneleet silmiin, jotka eivät olleet niitä vuodattaneet lapsuusvuosien jälkeen eivätkä tahtoneet vuodattaa nytkään, vaikka hän olikin heikko. Hän kohosi kyynärpään varaan ja katseli ympärilleen raskain sydämin: niin oli laita kuin hän oli arvannutkin. Badelonin tuoli oli tyhjä, ikkunasyvennys oli myöskin tyhjä. Sen kapeasta aukosta hän näki kaistaleen rantaa ja matalan, kallioisen kukkulan, jonka huippu hohti lämpimänä laskevan auringon viimeisissä säteissä.
Laskeva aurinko! Niin, se laski, sillä kukkulan alaosa alkoi näyttää kalsealta ja sen juurella oli ranta jo harmaa. Hän oli siis nukkunut kauan, ja aika oli tullut. Hän hengähti syvään ja kuunteli. Mutta sekä sisällä että ulkona vallitsi hiljaisuus, jota ajopengertä vasten vyöryvä raskas maininki ei häirinnyt, vaan teki yhä huomattavammaksi. Päivä oli ollut tyyni, mutta auringon laskiessa oli alkanut puhaltaa hiljainen tuuli.
Hän puri hampaansa lujasti yhteen ja kuunteli yhä. Hänelle oli sanottu, että vaihdon piti tapahtua tuntia ennen auringonlaskua. Mitä tämä siis merkitsi? Viiden minuutin kuluttua olisi aurinko jo laskenut; hän näki, kuinka lämpöraja kukkulan kyljessä jo kohosi ylemmä. Entä Bigot ja Badelon? Miksi he olivat jättäneet hänet hänen nukkuessaan? Tuntia ennen auringonlaskua! Mitä, huoneessahan alkoi jo hämärtää, nurkat tuolla näyttivät jo harmailta ja tummilta, ja… mitä tuo oli?
Hän säpsähti niin kovin, että jalkaan koski kipeästi, ja tuska puristi valituksen hänen huuliltaan. Vuoteen jalkopään kohdalla, vaikka hän ei ollut sitä ennen huomannut, makasi nainen pitkällään lattialla pää käsivarsien varassa. Hän makasi liikahtamatta pää ja ristiin puristetut kädet tähystysaukkoon päin, paksun, sykkyräisen tukan peittäessä kokonaan hänen niskansa. Eräs nainen! Kreivi Hannibal tuijotti häneen herkeämättä, mutta kuvitellen sitten näkevänsä unta hän sulki silmänsä hetkeksi, avaten ne sitten uudelleen. Ei, hän ei nähnyt unta. Nainen oli kreivitär, hänen vaimonsa!
Hän hengähti syvään, mutta ei puhunut mitään, vaikka väri hitaasti nousi hänen kasvoilleen, ja tähysti naista kiinteästi, päästä kantapäähän asti, ikkunan alla valojuovassa valkoisina lepäävistä käsistä pieniin kenkiin saakka. Nyt hän häiritsemättä sai sitä, mitä niin hartaasti oli halunnut, katsella kreivitärtä! Tuskinpa kukaan sadasta henkilöstä, jotka tunsivat kreivittären, olisi heti huomannut häneksi tuon lattialla pitkällään makaavan naisen, josta ainoastaan kädet olivat näkyvissä. Mutta kreivi Hannibal tunsi hänet, olisi tuntenut hänet satojen, vaikkapa tuhansien naisten joukosta pelkistä käsistä.
Mitä hän teki täällä ja tällä tapaa? Miettiessään sitä kreivi Hannibal huomasi, että hänen katsellessaan kreivitärtä aurinko oli laskenut, valo kadonnut kukkulan huipulta ja että ulkopuolinen maailma ja huone, jossa he olivat, alkoivat käydä viileiksi. Johtuiko tästä, ettei lattialla makaava enää pysynyt hiljaa? Hän näki väristyksen puistattavan kreivitärtä ja vielä toisenkin kerran. Sitten hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut pienen voihkaisun. Oliko hän itse tullut hulluksi vai rukoiliko kreivitär todellakin puoliääneen, väännellen itseään kuin tuskissaan, hakaten otsaansa käsivarsiaan vasten ja sitten taas pysyen aivan liikkumatta kuin ruumis? Kun tämä puuska oli päättynyt, oli iltarusko jo kadonnut taivaalta, ja kukkulat peittyivät hämärään.