— Niin, nythän minä muistan, — mutisi hän hitaasti. — Se olikin
Chalonsin prinssi Philibert Oranialainen.
— Maannut jo neljäkymmentä vuotta haudassa!
— Niin, neljäkymmentä vuotta! Kaikki he ovat jo kuolleet! — mutisi vanhus katsellen kyhmyistä nyrkkiään, avaten ja puristaen sitä vuorotellen. — Ja minä käyn jo lapsekkaaksi! On jo aika, todellakin aika, että seuraan heitä! Nyt käteni vapisee, mutta olkaa huoleti, teidän ylhäisyytenne, silloin se ei vapise! Kuolleet, niin, kaikki he ovat jo kuolleet!
Hän vaikeni surumielisenä, ja katseltuaan häntä hetken säälivästi Tavannes vaipui omiin, kylläkin synkkiin mietteisiinsä. Aurinko alkoi laskea, ja vaikka se paistoi vieläkin kirkkaasti etelänpuolisista ikkunoista, tuntui kuitenkin jonkinlainen varjo lankeavan hänen ajatustensa tielle. Ne eivät enää riemuinneet uhmassa kuten aamupäivällä. Niiden sijaan loihti tyyni harkinta hänen sielunsa silmien eteen menneen elämän. Ihmiselämän kaikki toiveet, kunnianhimo, tehdyt ja tekemättä jääneet teot, Nostradamuksen ennustama kuninkuus, niiden miesten kasvot, joiden hengen hän oli säästänyt, ja sellaisten, joilta hän oli sen ottanut…ja yhden naisen kasvot, kaikki soluivat synkässä kulkueessa hänen ohitsensa.
Se nainen ei siis kuitenkaan joutuisi hänen omakseen. Hän oli pelannut rohkeaa peliä ja jäisi häviölle, mutta tahtoi pelata sen yhtä rohkeasti loppuun asti, niin että huomenna häntä muistettaisiin ylevänä miehenä. Olikohan häntä ollenkaan alettu ajatella? Silloin Angersin majatalossa hän oli ollut huomaavinaan muutoksen, ikäänkuin kreivittäressä olisi jokin herännyt lämpöön ja eloon, tapahtunut jokin pieni käänne miehensä puoleen. Ainakin oli se ollut hänelle mieluinen ajatus. Ja lisäksi tuotti mielihyvää se kuvitelma, että kreivitär vastedes, ollessaan jo Tignonvillen omana, salaa ja lempeästi muistelisi häntä. Tästä hän oli jokseenkin varma. Ja tämän naisen ajatuksissa hänestä vähitellen tulisi sankari, samoin kuin se mies, joka oli sijalle valittu, muuttuisi mitättömäksi, kun yhteiselämässä näyttäisi oikean laatunsa.
Se tuotti mielihyvää, mutta siinä olikin melkein kaikki, mitä hänellä oli mieluista jäljellä, ja lisäksi se ajatus, että hän tahtoi kuolla yhtä ylpeästi kuin oli elänytkin. Mutta kun päivä kului pitemmälle, ilman käydessä huoneessa kuumaksi ja ummehtuneeksi ja kivun yltyessä hänen reidessään, muuttui hänen mielentilansa. Hänessä syttyi hurja raivo ja intohimo, jota hänen oli vaikea hillitä. Kuolla tällä tapaa, niin ettei mikään hänen toiveistaan, rahtunenkaan hänen kunnianhimostaan toteutuisi! Kuolla näin loukkoon kurjan papin ja keihäitä saaneen roskajoukon ahdistamana ja kuitenkin ollut mukana Dreuxissä ja Jarnacissa, uhmannut kuningastakin ja rohjennut käyttää Pärttylin yötä omiin tarkoituksiinsa! Kuolla näin ja jättää kreivitär tuolle nukelle! Vaikka hän olikin voimakas mies, jolle mielenlujuudessa ei monikaan mies vertoja vetänyt, otti kuitenkin kovalle, jotta hän saattoi maata siinä hiljaa, ilman pienintäkään merkkiä siitä, mitä mielessä riehui. Kerran hän sentään kohosi kyynärpäittensä varaan murahtaen jotakin. Oliko se pilkallinen hymähdys vai kirous? Bigot ei tiennyt, mutta kun kreivi nähtävästi aikoi sanoa jotakin, kiirehti Bigot hänen luokseensa.
— Mitä teidän ylhäisyytenne haluaa?
— Vettä, — sanoi kreivi Hannibal, — vettä, hupakko! — Ja juotuaan hän kääntyi seinään päin, ettei kiusaus puhua tai kysyä jotakin kreivittärestä pääsisi ylivoimaiseksi.
Sillä hänen mielensä täytti halu vielä kerran ennen kuolemaansa nähdä kreivitär, katsoa hänen silmiinsä ja koskettaa hänen kättänsä, ainoastaan kerran vielä tavata tämä nainen, jonka hän tiesi olleen luonansa yöllä ja vasta aamunkoitossa poistuneen. Mutta silloin hän oli ollut niin heikko, että oli tuskin ollut tietoinen toisen läsnäolosta. Jos hän nyt kysyisi kreivitärtä taikka pyytäisi saada häntä nähdä, olisi se raukkamaisuuden osoite, mitä tahansa hänellä olisikin sanottavaa. Se sananparsi, että joka etsii kuninkaan kasvoja, etsii hänen suosiotaan, piti paikkansa hänen suhteessaan kreivittäreen, ja tällaisella pyynnöllä hänen puoleltaan saattoi olla vain yksi merkitys. Mutta tätä hän ei tahtonut, vaikka vaipuikin yhä syvemmälle kuoleman kylmään aallokkoon, ja vaikka syyskuun auringon mennessä mailleen ja lopun lähestyessä tuossa hiljaisessa huoneessa hänen sielussaan heräsi kiihkeä kaipaus ja hurja kapina kohtaloa vastaan. Hänen maatessaan siinä äärettömässä yksinäisyydessään hänen mietteensä olivat hyvin katkeria. Hän käänsi kasvonsa seinää vasten.
Tässä asennossa hän hetken kuluttua nukahti. Bigotin silmissä kuvastui raivo ja sääli. Huoneessa oli kauan hiljaista. Kreivi Hannibalin nukahtaessa oli auringonlaskuun vielä ollut kolme tuntia. Hänen herätessään oli huoneessa vielä valoisaa, jopa suorastaan kirkasta. Hän makasi hetken aikaa unen ja valveilla olon vaiheilla, mutta sitten hän äkkiä tuli tietoiseksi asemastaan, tämän päivän merkityksestä, siitä, mitä oli tapahtunut, ja omasta avuttomuudestaan, ja vastoin tahtoakin pääsi valitus hänen huuliltaan. Hän luuli aluksi torkahtaneensa vain hetken ja makasi yhä edelleenkin kasvot seinään päin kääntyneinä toivoen unen vielä palaavan.