— Mutta jokin asia teitä painaa, — väitti laiha mies itsepäisesti, katsellen epäluuloisesti Tignonvillen pukua. Oli selvää, että molemmat miehet olivat keskustelleet hänestä ja aiheista, jotka olivat saattaneet hänet heidän keskuuteensa. — Onko pelionni ollut epävakaista, hyvä herra, ja tuumitteko käydä tervehtimässä jalokivi kauppiaita täyttääksenne jälleen kukkaronne? Jos niin on, niin uskokaa minua, parempi on mennä sinne kolmisin kuin yksin, me pestaudumme palvelukseenne.
— Ah, me tunnemme sellaisia kauppoja, missä voitte upottaa käsivartenne kultaan kyynärpäähän asti, — mutisi raajarikko, ja hänen silmänsä kiiluivat ahneutta. — Esimerkiksi Baillet-kadulla, arvoisa herra. Siinä on kauppa aivan kuin teitä varten. Ja siellä on myös se kauppa, josta hovikin ostaa. Se kauppias on rampa kuin minäkin. Minä osaan joka paikkaan. Ah, tästäpä tulee ihana yö, jos ne vain soittavat ennen aamunkoittoa. Luulisi jo kohta alkavan valjeta. Mutta mitä tämä on?
Tosiaankin, mitä se oli? Moni ääni vaati hiljaisuutta, ja pian pidättivät kaikki henkeään. Rajuimmat odottivat ainoastaan hetken, seisten tuijottavin silmin ja suu auki. — Se oli kellonsoitto! — huusi sitten joku, — päästäkää meidät ulos! — Ei, se ei ollut kello, — huusi joku toinen, — se oli pistoolinlaukaus! — Oli miten hyvänsä, mutta me tahdomme ulos! — ulvoi joukko yhteen ääneen, — me tahdomme ulos!
Raivostunut joukko syöksyi ovea kohti, ikäänkuin avatakseen sen väkivallalla, välittämättä siitä, oliko merkki todella jo annettu vai ei.
Mutta vahdit pistimineen eivät liikahtaneet oven luota, ja nähdessään aikeensa ehkäistyksi ihmisjoukko kääntyi toinen toisensa puoleen kiistellen ja väitellen, kerskaillen ja kutsuen taivaan ja pyhimykset todistajiksi siihen, kuinka armottomasti he puhdistaisivat Pariisin pitaalitaudista, kun vain kuulisivat sovitun merkin. Sitten joku huusi taas keskellä ääntensorinaa: »Hiljaa!» — ja jälleen he kuuntelivat. Ja tällä kertaa kuulivat vihan tai pelon kiihdyttämät korvat selvästi, vaikkakin välimatkan ja seinien hiljentämättä, kellon raskaita läppäyksiä, jotka kajahtelivat kuumassa yöilmassa. Se oli kuolemanmerkin kolkkoa, uhkaavaa jyminää.
Ovenvartijat laskivat pistimensä, ja hurjasti rynnäten, kuten susilauma ahdistaen saalistaan, syöksyi joukko tyrkkien, ponnistellen ja tapellen alas kapeita portaita ja pitkin kapeaa käytävää. »Alas hugenotit! Kuolema hugenoteille!» — huusivat he, ja rääkyen, hikoillen ja sysien luotaan inhoittavin käsin ja vielä inhottavammin ilmein he tulvivat kadulle sikinsokin, yhtyen melullaan hätäkellon kuminaan, joka silmänräpäyksessä, ikäänkuin ihmeen kautta, muutti Pariisin kadut verilöylyn helvetiksi, sillä samoin kuin täällä, meneteltiin kymmenkunnassa muussa kaupunginosassa.
Niin nopeasti kuin he olivatkin syöksyneet kadulle — eikä nopeammin olisikaan päästy — niin rajusti kuin he tyrkkivät ja tappelivat keskenään puhkaistakseen itselleen tietä, oli Tignonville kuitenkin etumaisia. Ja hetken aikaa nähdessään kadun avoinna ja melkein tyhjänä edessään hän luulotteli voivansa tehdä jotakin uskonlahkonsa pelastukseksi. Hän voisi ehkä jättää murhanhimoiset jälkeensä ja hälyttää; pahimmassa tapauksessa hän ainakin saavuttaisi kihlattunsa, ennenkuin tälle tapahtuisi mitään pahaa.
Mutta kun hän oli ehtinyt juosta ehkä sata kyynärää, lamautui hänen rohkeutensa. Kukaan ei tosin juossut hänen ohitsensa, mutta hätäkellon soitto näytti loihtivan itse kivetkin miehiksi. Talot, pihat, puistokäytävät, jopa kirkotkin näkyivät purkavan sisältään miehiä. Tuokiossa olivat kadut täynnä väkeä, josta kuului kuin tulvivan nousuveden pauhu. Kaikilla välkkyi soihtuja ja aseita, ja ilmassa oli tuhansien äänien jyminä.
Hän ei enää ollutkaan etunenässä, miehiä juoksi hänen edellään, takanaan ja kummallakin puolella. Joka syrjäkadulla, joka käytävällä näkyi miehiä juoksevan, eikä ainoastaan miehiä, vaan myös naisia ja lapsia, raivoavia olentoja ilman ikää ja sukupuolta. Ja koko ajan soi kello kuolinsoittoaan, yhä nopeammin, yhä lujemmin; laukaukset ja huudot ja aseiden helinä ja raskaiden murtuvien ovien romahdukset yhä paisuttivat huumaavaa äänten kohinaa.
Hän oli nyt St. Honoré-kadulla ja kiirehti länttä kohti. Mutta mitä pitemmälle hän ehti, sitä suuremmaksi paisui tulva hänen ympärillään: hän jäi siitä suorastaan jälkeen. Kun hän vihdoin läähättäen näki päämääränsä ja oli siitä ainoastaan sadan askeleen päässä, esti häntä etenemästä tiheä ihmisjoukko, joka hitaasti liikkui häntä vastaan. Tungoksen keskellä kannettiin soihtuja, joita oli noin tusina kappaletta, ja ne valaisivat kuutta panssaroitua, aseellista ratsumiestä. Näiden ratsumiesten silmät, samoin kuin heitä ympäröivän roskaväenkin raivosta kiiluvat katseet, eivät hetkeksikään hellittäneet oikeanpuolisten päätytalojen kattoja. Siellä nähtiin silloin tällöin valkoinen olento, joka siirtyi toisen savutorven luota toiselle taikka kumartuen syvään juoksi pitkin kaidemuuria. Joka kerta, kun olento näyttäytyi, osoittivat ratsumiehet häntä kohti ja roskaväki vaahtosi raivosta.