Tignonvillen sydän vavahti ja tuntui sitten aivan pysähtyneen. Valot pyörivät hänen silmissään, ja korvissa kohisi. Hän odotti sanaa, joka antaisi hänet ilmi. Sitä ei kuulunut. Yhä se jäi lausumatta; ja marski Tavannes kääntyi. Niin, hän kääntyi mennäkseen, ja pormestari kumartaen syvään saattoi häntä ovelle. Hänen seurueensa jakaantui kahtia avatakseen hänelle tietä. Entä kreivi Hannibal? Myöskin kreivi Hannibal seurasi häntä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin hän ei olisikaan nähnyt mitään!
Nuori mies veti helpotuksen huokauksen. Oliko mahdollista, että kreivi Hannibalin säpsähdys tuntiessaan hänet, vakava, tarkoin tutkiva katse ja pahaa ennustava hymy olivat ainoastaan mielikuvitusta? Ei, sillä seuratessaan toisia Tavannes pysähtyi silmänräpäykseksi, heidän katseensa kohtasivat toisensa jälleen, ja hän hymyili vielä kerran. Sekuntia myöhemmin hän oli kadonnut ovesta, hänen kannuksensa helisivät portaissa, ja ihmisjoukossa, jota ei enää hillinnyt suuren miehen läsnäolo, puhkesi taas yhä äänekkäämpi puheensorina.
Tignonvilleä puistatti. Hän oli pelastunut ikäänkuin ihmeen kautta, pelastunut, mutta miten, sitä hän ei tiennyt. Tämä ilmitulon lykkääntyminen tuotti hänelle kuitenkin vain hetkisen helpotusta, vaikka se outoudellaan tuokioksi käänsikin hänen ajatuksensa muualle. Hyökyaallon tavoin syöksähti jälleen tietoisuus toisia odottavista kauhuista täyttäen hänen mielensä masentavalla avuttomuuden tunnolla, joka oli tehdä hänet hulluksi. Kunpa pääsisi ulos vaikka vain tunniksi, vain lyhyeksi puoleksi tunniksi! Kunpa saisi juosta läpi nukkuvien katujen ja huutaa kuuroille korville, jotka kuningas mairitteluillaan oli tukkinut kuin villalla! Kiirehtiä portaita ylös ja ravistaa hereille vieraat, joiden kuninkaalliset makuusuojat aamun koittaessa muuttuisivat heidän vertaan tihkuviksi teurashuoneiksi!
He nukkuivat: hyväsydäminen Teligny, uljas Pardaillan, jalo Rochefoucauld ja Piles, St. Jeanin taistelun sankari, ja heidän nukkuessaan julma kaupunki kohisi liikehtien heidän ympärillään, ja tuomio mateli kuiskaten heidän ovelleen. He nukkuivat, he ja tuhannet muut hyväsydämiset ja viattomat, nuoret ja vanhat, ja heidän nukkuessaan puolihullu Valois epäröi, kumpaa mielipidettä kuulisi, ja italialainen nainen, kirotun suvun kirottu tytär, huusi akkunastaan: »Kuulkaa!» ja katseli itää kohden odottaen aamun sarastusta.
Entä naiset? Se nainen, joka oli tuleva hänen vaimokseen, ja muut — miten oli heidän käyvä? Hänet valtasi raivon puuska, niin että hän sysäsi tieltään edessään seisovat ja työntäytyi valituksista ja vastustuksesta välittämättä ovelle. Mutta ovea suojasivat ristiinpannut pistimet, eikä hän olisi kuolemakseenkaan voinut sanaakaan lausua. Hän aikoi syöksyä vartijain kimppuun, sillä hän ei enää voinut hillitä itseään, mutta kyyristyessään hyökkäämään tarttui käsi hänen hihaansa, ja ääni, jota hän inhosi, kuiskasi hänen korvaansa:
— Ei, rehellistä peliä, hieno herra, rehellistä peliä! — kuiskasi raajarikko Jehan, vetäen häntä väkisin sivulle.— Kaikki alkavat samalla kertaa, kellekään ei tehdä vääryyttä. Mutta jos teillä on jokin pieni mieskohtainen työ suoritettavana, — jatkoi hän alentaen ääntään ja tirkistellen viekkaasti toista kasvoihin, — omasta tai ystävienne puolesta, jokin tai joku, josta haluatte nopeasti suoriutua, niin luottakaa vain minuun. Ehkä olisi viisaampaa, ettette itse esiintyisi, ja mies, johon voitte luottaa — —
— Mitä te tarkoitatte? — huusi nuori mies peräytyen kauhistuneena.
— Ei kannata teeskennellä hämmästystä, hieno herra, — vastasi rauhoittavalla äänellä laiha mies, joka oli liittynyt heihin. — Joka tappaa tänä yönä, tekee Jumalalle palveluksen, ja joka Jumalan hyväksi tekee paljon, voi myös tehdä hiukan itseänsäkin varten. »Älä sido riihtä tappavan härän suuta», sanoo hyvä isä Pezelay.
— Kuulkaa, kuulkaa! — kirkui raajarikko innostuneena ja niin maltitonna, että tanssi varpaillaan. — Hän saarnaa yhtä hyvin kuin hyvä isä, hänen herransa. Siis suu puhtaaksi, hieno herra, mitä asia koskee? Naistako, joka on muuttunut rumaksi? Rikasta vanhaa miestäkö, jolla ehkä on laatikossaan testamentti? Tai ehkä nuorta perillistä, joka on herrani tiellä? Mikä asia lieneekin, olkoon minkälainen hyvänsä, niin luottakaa minuun ja ystävääni tässä, minun teurastusveitseni katkaisee solmun.
Tignonville pudisti päätään.