— Se riippuu syntiemme lukumäärästä, — vastasi toinen, joka hiukan muistutti pappismiestä. — Mitä enemmän kerettiläisiä surmaa, sitä enemmän saa syntejään anteeksi. Muistakaa sitä, veljeni, älkääkä säästäkö, vaikka sielunne säälisi. He pilkkaavat Jumalaa ja nimittävät häntä taikinaksi. Heidän oman verensä taikinassa, — jatkoi hän julmana, — tahdon sotkea ja vatkata heitä, sanoo hyvä isä Pezelay, minun herrani!
Raajarikko teki ristinmerkin. — Jumala varjelkoon häntä, — sanoi hän. — Hän on hyvä mies. Mutta te näytätte sairaalta, arvoisa herra? — jatkoi hän tirkistellen uteliaana nuorta hugenottia.
— Se johtuu kuumuudesta, — mutisi Tignonville. — Tämä yö on tukahuttava, ja lamput vielä lisäävät kuumuutta. Yritän päästä lähemmäksi ovea.
Hän toivoi pääsevänsä heistä eroon, vieläpä luuli voivansa paeta koko huoneesta ja hälyttää, mutta raivattuaan tien ovelle hän huomasi kahden pistimillä varustetun sotamiehen sitä vartioivan. Hän kääntyi katsomaan taakseen nähdäkseen, oliko hän herättänyt mitään huomiota, sillä hän käsitti, että hänen mielenliikutuksensa saattoi herättää epäluuloja. Silloin hän huomasi, että pitempi niistä kahdesta miehestä, jotka hän juuri oli jättänyt, mustiin puettu mies, jolla oli nälkiintyneet kasvot, seisoi varpaillaan tarkaten häntä ihmisjoukon päiden yli.
Tämä ja tietoisuus avuttomuudesta huimasi häntä niin, että lamput tuntuivat hänestä keinuvan. Kavalasti suunniteltu perikato, joka uhkasi hänen puoluettaan, kaikkia niitä, joita hän rakasti ja joihin hänen kohtalonsa niin läheisesti liittyi, sekaannutti hänen ajatuskykyään, niin että hän tunsi olevansa miltei hulluuden partaalla. Hän koetti ajatella, arvioida pelastuksen mahdollisuutta, keksiä jonkin tavan, miten voisi huoneesta paeta tai hälyttää akkunasta, mutta ei voinut koota ajatuksiaan.
Sen sijaan hän hengessään näki, mitä tulisi tapahtumaan; näyt seurasivat toinen toistaan salamannopeasti: hän näki kihlattunsa murhaajien käsissä, kauniit kasvot, jotka olivat hymyilleet hänelle, olivat kauhusta jähmettyneet; kunnon miehet, Montaubanin voittajat, Angelyn puolustajat, makasivat kuolleina kaupungin pimeillä kaduilla. Ja hänessä kuohahti, raivo ja pelko saivat hänet vuoroin vapisemaan. Missä muussa seurassa tahansa olisi hänen mielenliikutuksensa saattanut hänet ilmi, mutta siinä huoneessa oli paljon vääristyneitä kasvoja ja monta vavahtelevaa kättä. Murhaaminen, julma, kaikkein saastaisin sydänyön salamurha, pani murhaajatkin kauhistumaan. Salatakseen hermostuneisuutensa toiset lörpöttelivät, mitä aikoivat tehdä, ja toiset odottaen kiihkeästi sovittua merkkiä ilmaisivat, että jo ennakolta nauttivat kamalista tapahtumista.
Ennenkuin Tignonvillellä oli mitään suunnitelmaa valmiina, näkyi oven luona liikehtimistä, portaat notkuivat äkillisten askelten painosta, ja eräs ääni huusi: »Kuninkaan nimessä!» Silloin äänten kohina huoneessa vaikeni. Tungos kiihtyi, joukko väistyi kahden puolen, ja marski Tavannes astui sisään puoleksi asestettuna, valkoinen vyöhikkö olalla. Häntä seurasi kuusi tai kahdeksan aatelismiestä, kaikki samoin puettuina.
Nyt kuului huutoja: »Jarnac! Jarnac!» — sillä tämä kuuluisa voitto luettiin yleisesti hänen ansiokseen, vaikka taistelua oli nimellisesti johtanut kuninkaan veli —ja marski astui peremmälle huoneeseen, kohtasi pormestarin ja alkoi neuvotella hänen kanssaan. Ilmeisesti hän kehoitti jälkimäistä valitsemaan muutamia luotettavia miehiä, joille voitaisiin uskoa jokin erikoinen tehtävä, sillä pormestari katseli ympärilleen ja viittasi luoksensa joukosta kaksi, jotka kuuluivat korkeampaan säätyyn kuin muut, sekä pari kaikkein raaimman näköistä.
Tignonville vapisi pelosta, että hänetkin valittaisiin. Hän oli piiloutunut niin hyvin kuin taisi oven luona ihmisjoukon takariveihin, mutta hänen niin suuresti tavallisuudesta poikkeava pukunsa oli huomiota herättävä, ja hän kuvitteli, että pormestarin katse liukui ihmisjoukon poikki hänen luokseen. Karttaakseen sitä ja päästäkseen näkyvistä hän siirtyi askeleen vasemmalle.
Tämä askel oli kohtalokas. Se tosin pelasti hänet pormestarin katseilta, mutta toimitti hänet kasvoista kasvoihin ja silmästä silmään kreivi Hannibalin näkyviin, joka seisoi eturivissä veljensä vieressä. Tavannes tuijotti häneen hetken, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään. Sitten, epäilyn hitaasti muuttuessa varmuudeksi, samalla kun yllätyksen sijaan tuli ihmettely, hän hymyili, ja hetken kuluttua hän katsoi toisaalle.