JUHLAN AATTONA.
Tignonvillen pelastus riippui siitä, että miehet, jotka tungokseen asti täyttivät pitkän valkoseinäisen huoneen kerskaillen ilkeästi alastomien, lepattavien lamppujen valossa, kuuluivat eri kansanluokkiin. Siellä oli teurastajia, tämän kaupunginosan asukkaita, jotka veren haju oli houkutellut luolistaan, pappeja, jotka vääristynein kasvoin kuiskailivat teurastajien korviin, virkapukuisia herroja, yksinkertaisia käsityöläisiä, rikkaita kauppiaita vaipoissaan, ryysynkerääjiä paljain käsivarsin, sileänaamaisia kuorilaulajia, repaleihin puettuja kuokkavieraita; mutta niin monessa suhteessa kuin he erosivatkin toisistaan, olivat he yhdessä asiassa kaikki samanlaisia. Kaikki, niin ylhäiset kuin alhaiset, janosivat verta, kukin tahtoi ensimmäisenä olla valmiina taisteluun.
Eräässä nurkassa seisoi ylhäissäätyinen mies ääneti ja erillään muista, käsi miekan kahvassa; ainoastaan hänen mielenliikutuksesta värähtelevät kasvonsa ilmaisivat, mikä myrsky riehui hänen sielussaan. Toisessa nurkassa muuan normandialainen hevoskauppias kuiskaili kahden varkaan kanssa. Kolmannessa oli eräällä kullankerääjällä kuulijoina ihaileva ryhmä Sorbonnen korttelista, keskilattian vähitellen muuttuessa kiehuvaksi tungokseksi mutisevia, kolkkokatseisia miehiä, joiden lävitse viimeksi tulleiden oli sangen vaikea raivata itselleen tietä, vaikka tyrkkivätkin kyynärpäillään voimiensa takaa.
Yhtämittainen kohina täytti matalakattoisen huoneen, vaikka ei kukaan puhunut ääneen. »Surmaa! surmaa! surmaa!» — oli yhä uudelleen toistuva kertaussäe, seuraus niistä Jumalaa herjaavista sanoista, jotka jo kauan olivat häväisseet Pariisin kirkkoja ja päivästä toiseen lietsoneet Pariisin rahvaan ulkokultaisuutta ilmiliekkiin. Tignonville kauhistui kuunnellessaan ja olisi mielellään sulkenut korvansa, mutta ei uskaltanut, sillä se olisi voinut maksaa hänen henkensä. Muuan raajarikko kerjäläinen, kääpiömäisen pieni, ruokottoman näköinen olento, jolla oli vanunut tukka, nykäisi häntä hihasta ja tarjosi hänelle kovasinta.
— Onko aseenne terävä, arvoisa herra? — kysyi hän silmää vilkuttaen. — Onko aseenne terävä? Sitten vasta hyvä tulee, kun terä luistaa luuhun asti. Vain viilto ja iskuko? No, tehköön jokainen miten haluaa, mutta antakaapa minulle leveä teurastajanveitsi, niin tulen yksinäni toimeen, oli sitten mies, nainen tai lapsi!
Vieressä seisova laiha, mustapukuinen mies nauraa hohotti tätä kuunnellessaan.
— Mutta jos saatte valita naisen ja lapsen välillä, kumpi on teille mieluisempi, Jehan? — kysyi hän katsoen Tignonvilleen, että tämä yhtyisi pilaan.
— Valkoinen kaula on minulle mieluisin, — vastasi raajarikko kauhistuttavalla mielihyvällä. — Tänä yönä saa katkaista kauniita kauloja! Melkein jo olen kuulevinani niiden kiljuntaa. Ettekö tarvitse tätä, herra? — jatkoi hän tarjoten jälleen kovasintaan. — Vai ette? Silloin hion vielä hiukan omaa asettani pyhän neitsyen, pyhimysten ja isä Pezelayn nimessä.
— Kuule, lainaahan sitä minulle hetkeksi! — huusi laiha mies ojentaen asettaan. — Tahdon kuolla, jollen tapa niitä kirottuja yhtä monta kuin minulla on sormia käsissäni.
— Minä samaten, ja lisäksi niin monta kuin minulla on varpaita jaloissani! — vastasi raajarikko, ettei toinen voittaisi häntä. — Niin monta kuin varpaita on. Täysi tiu!