— Eikä tässä ole mitään ristiä! — kiljui toinen tunkien hänkin vuorostaan esiin. — Kas niin, päästäkää meidät vain ohi, kuka ikinä olettekin! Kuninkaan nimessä, surmatkaa! Tässä ei ole ristiä!
— No sitten, — jyrisi Tavannes, — minä naulaan teidät tähän ristiksi. Ei ole ristiä, sanotte? Teistä minä otan jonkun ristiksi, lokainen roskajoukko!
Puhuessaan hän iski kädellään ulospäin; tunkeilija syöksähti takaisin, hänen toverinsa samaten, mutta yksi ratsastavista joutsimiehistä alkoi puhua.
— Kuulkaa, teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, sillä hän tunsi Tavannesin, — kuninkaan tahto on, että armoa ei anneta kenellekään tänä yönä, olkoon sitten ylhäinen tai alhainen. Ja tämä talo on luettelossa ja täynnä kerettiläisiä.
— Eikä siinä ole ristiäkään! — huusi meluava lauma yhteen ääneen, ja he olivat niin kärsimättömiä, että hyppivät ilmaan nähdäkseen paremmin. — Ei ole mitään ristiä! — väittivät he itsepintaisesti. Sillä sen he ymmärsivät. Mitä hyödyttivät ristit, jos ei saanut surmata siellä, missä ei ollut ristiä? Päivänvalokaan ei ollut sen selvempää.
Tavannesin kasvot synkkenivät, ja hän heristi sormeansa jousimiehelle.
— Sinä koira, — huusi hän, — ainoastaan täälläkö pannaan kuninkaan tahto täytäntöön? Eikö ole muualla taloja ryöstettävänä taikka miehiä, joita voit murhata, koska härnäät minua? Pyritkö suosioon? Minulta et saa suosiota, jollet heti pötki pakoon ja vie inhottavaa häntääsi mukanasi! Taikka täytyykö minun huutaa: 'Tavannes!' ja käskeä väkeni pyyhkiä teidät pois kadulta?
Eturivi epäröi, heitä pelotti hänen esiintymisensä ja nimensä; takimmaiset olivat jo lähteneet siinä toivossa, että muualla olisi helpompi ryöstää. Muut olivat kahden vaiheilla, ja toinen toisensa jälkeen katosi. Jousimies näki, mistä päin tuuli puhalsi ja kohautti olkapäitään.
— Hyvä on, teidän ylhäisyytenne, kuten tahdotte, — sanoi hän jörösti. — Joka tapauksessa neuvoisin teitä sentään sulkemaan oven ja lukitsemaan ja telkeemään. Me emme liene viimeiset vieraanne tänä päivänä. — Ja hän käänsi äreänä korskuvan hevosensa ja karahutti joukon läpi.
— Lukitsemaan ja telkeemään? — huusi Tavannes raivoissaan hänen jälkeensä. — Tässä kuulette vastaukseni, — ja kääntyen kynnyksellä hän huusi: — te siellä sisällä, avatkaa luukut, sytyttäkää valot ja kattakaa pöytä! Valoa, kuuletteko, valoa! Ja kattakaa pöytä sukkelasti, jos henkenne on teille rakas! Ja ovet auki, sillä minä aterioin emäntänne kanssa tänä yönä, vaikka ulkona sataisi verta! Kuuletteko, konnat? Kattakaa!