Viimeiset sanat hän huusi vapiseville palvelijoille ja kääntyi jälleen kadulle päin. Hän näki, että tungos oli vähenemässä, ja katsahtaen Tignonvilleen nauroi ääneen.
— Suvaitseeko herra aterioida kanssamme? — sanoi hän. — Seuran täytteeksi? Tai aterioiko hän mieluummin ystäviemme kanssa tuolla? Hän saa itse päättää. Myönnän, omasta puolestani — hän hymyili julmasti —, että heidän vieraanvaraisuutensa on hiukan raakaa ja meluavaa.
Tignonville katsahti taaksensa, ja häntä puistatti. Sama petomainen lauma, joka hetki sitten oli tungeskellut oven edessä, oli nyt tavannut uhrin etäämpänä kadulla ja Tavannesin puhuessa palasi riehuen katukäytävää pitkin huojuvien tulien ja hyppelevien, juoksevien olentojen sekamelskana. Keskeltä kuului kidutetun surkeata kiljuntaa. Niin kamalia olivat nämät huudot, että Tignonvillen täytyi miltei pyörtyen nojautua pihtipieltä vasten, ja Tavannesinkin rautainen sydän näytti hetkeksi heltyvän.
Mutta vain hetkeksi; sitten hän katsoi seuralaistaan, ja hänen huulensa värähti ivallisesti.
— Luulen, että te liitytte meihin? — sanoi hän peittämättä ylenkatsettaan. — Siinä tapauksessa astukaa edellä, herra. He avaavat juuri akkunaluukkuja. Pöytä on epäilemättä katettu, ja neiti odottaa meitä. Astukaa edellä, herra, olkaa niin hyvä. Muutama tunti sitten olisin astunut edellä, sillä te — hän hymyili pahaenteisesti — olitte täällä kuin kotonanne. Nyt ovat osamme vaihtuneet.
Mitä hän lieneekin pilapuheellaan tarkoittanut — sillä ilkeän pilan sointu piili hänen äänessään — näytteli hän isännän osaa niin pitkälle, että kehoitti hämmästynyttä seuralaistaan astumaan käytävää pitkin vasemmanpuoliseen arkihuoneeseen, jossa hänen määräyksensä valon sytyttämisestä ja pöydän kattamisesta oli pantu täytäntöön, kuten hän ulkona huomasi. Tusina kynttilöitä paloi pöydällä ja valaisi huonetta. Kaikki ruoka ja viini, mitä talossa oli, oli koottu ja tuotu pöydälle. Luultavasti vapisevat, vastahakoiset kädet olivat poistaneet akkunaluukut matalasta, leveästä, viistoruutuisesta akkunasta, joka antaen kadulle päin koko seinän levyisenä oli ulkoa miehen pään tasalla.
Sellaisten ohikulkijoiden silmissä, jotka tunkeilevien ihmislaumojen ja välkkyvien aseiden helvetistä sattuivat katsomaan sisään, lienee säteilevä huone ja katettu pöytä todella näyttänyt ihmeelliseltä!
Tignonvillestä kaikki, mitä oli tapahtunut ja paraikaa tapahtui, tuntui unennäöltä: hänen astumisensa sisälle tuon omituisesti vaikuttavan miehen kohteliaasta kehoituksesta; se, että neiti seisoi pöydän takana kalpeana, silmät jähmettyneinä; neidin taakse erääseen nurkkaan piiloutuneet palvelijat; hänen oma äänettömyytensä ja neidin vaitiolo, ennenkuin kreivi Hannibal puhui.
Aluksi hän laski palvelijoiden lukumäärän. — Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, — sanoi hän. — Ja kaksi niistä naisia. Neidillä on vain pieni palveluskunta. Eikö kukaan — hän kääntyi neidin puoleen — ole poissa?
Tyttö avasi kahdesti huulensa, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
Kolmannella kerralla yritys onnistui.