— Kaksi heistä läksi ulos, — mutisi hän käheällä, tukehtuneella äänellä, — eivätkä ole palanneet.
— Eivätkä ole palanneet? — toisti kreivi kohottaen kulmakarvojaan. — Siinä tapauksessa pelkään, ettei tarvitse odottaa heitä. Saisimme ehkä odottaa kauan! — Ja kääntyen kiivaasti kauhun valtaamien palvelijoiden puoleen: — Menkää paikoillenne! Ettekö näe, että neiti odottaa tarjoilua?
Tyttö värisi ja puhui.
— Tahdotteko, — kuiskasi hän samalla tukehtuneella äänellä, — että näyttelen tätä ilveilyä… loppuun asti?
— Loppu voi olla parempi kuin luulettekaan, arvoisa neiti, — vastasi Tavannes kumartaen ja kääntyi sitten onnettomien palvelijoiden puoleen, jotka yhä vitkastelivat peläten jättää emäntänsä hameiden turvaa. — Paikoillenne! — huusi hän. — Pankaa kohdalleen neidin tuoli. Oletteko näin velttoja muinakin päivinä? Jos niin on — hänen katseestaan saattoi lukea kamalan aikomuksen — niin kadotuksenne on sitä mitättömämpi. Nyt, neiti, saanko kunnian? Ja aterioidessamme voimme puhua.
Hän ojensi kätensä, ja totellen viittausta neiti siirtyi paikalleen pöydän yläpäähän, mutta sallimatta kätensä koskettaa kreivin kättä. Kreivi ei millään tavalla näyttänyt sitä huomanneen, astui vain paikalleen hänen oikealle puolelleen ja viittasi Tignonvilleä istumaan neidin viereen vasemmalle.
— Ettekö tahdo istua? — jatkoi hän, sillä tyttö yhä seisoi.
Tyttö käänsi jäykästi päätään, kunnes ensi kertaa kohtasi kreivin katseen. Väristys, entistä rajumpi, puistatti häntä.
— Eikö teidän olisi parempi… surmata meidät heti? — kuiskasi hän. Hän oli huulia myöten kalpea, ja kasvot olivat ikäänkuin kuvapatsaan, valkoiset, kauniit, elottomat.
— Enpä luule, — sanoi kreivi vakavasti. — Istukaa, ja toivokaamme parasta. Ja te, herra, — jatkoi hän kääntyen Carlatin puoleen, — kaatakaa emännällenne viiniä. Hän tarvitsee sitä.