Hovimestari kaatoi emäntänsä lasiin ja sitten kummallekin miehelle, ja hänen vapiseva kätensä läikytti pöytäliinalle yhtä paljon kuin laseihin. Eikä se ollut kummakaan. Saarella sijaitsevan palatsin iso kello oli juuri alkanut soittaa tuomiotaan, sen ääni kuului yli kadun hälinän ja melskeen, yli etäisten ovien ryskeen, vieläpä St. Germainin horjuvasta kellotapulistakin yhä soivan hätäkellon. Muuan huoneen toisessa päässä kyyristyvä nainen purskahti kouristuksentapaiseen itkuun, mutta Tavannesin hirvittävä katse mykisti hänet jälleen.
Tignonville toipui vihdoin. — Ovatko he murhanneet amiraalin? — mutisi hän, tuijottaen pöytään.
— Herra Colignynkö? Tunti sitten.
— Entä Telignyn?
— Hänet myöskin.
— Herra de Rochefoucauldin?
— Luulen, että he juuri nyt käsittelevät herra kreiviä, — vastasi Tavannes. — Hänellä oli mahdollisuus pelastua, mutta hän ei siitä välittänyt, — ja hän alkoi aterioida.
Pöydän ääressä istuvaa miestä puistatti. Nainen tuijotti yhä eteensä, mutta huulet liikkuivat ikäänkuin hän olisi rukoillut. Äkkiä kuului kova jalkojen töminä ja äänten sorina syöksevän hyökyaallon tavoin akkunan ohi, silmänräpäyksen ajan hehkui soihtujen loisto punaisena huoneen seinillä, ja sen valossa näkyi katkaistu ihmispää, jota kannettiin pistimen kärjessä roskaväen yläpuolella.
Neiti huudahti hiljaa ja aikoi nousta, mutta kreivi tarttui hänen ranteeseensa, ja hän vaipui takaisin tuolilleen miltei tainnoksissa. Vähitellen lähin meteli hiljeni, ja kellot paukuttivat edelleen rautaisia kieliään villiintyneen kaupungin yläpuolella. Idässä alkoi ruskottaa; pian aamunkoiton harmaa hämärä oli hiipivä kylmenneiden sydänten, murskattujen ovien ja sinne tänne viskeltyjen aseiden yli, valaisten samalla hylkylaumoja, joita juovutti saaliinhimo ja viha.
— Mitä aiotte meille tehdä? — kysyi Tignonville käheästi, kun hänen äänensä jälleen pääsi melulta kuuluville.