Mies ei virkkanut mielipidettään, vaan tempasi hänet kovakouraisesti hevosen lautaselle ja käski hänen pidellä kiinni. Hän hoputti ratsun keveään tasajuoksuun, joka pian toimitti heidät Fécampin ulkopuolelle. Heidän sivuuttaessaan eilispäiväisen markkina-alueen — joka oli tällä hetkellä varjoisena, aaveellisena raiskiomaana, asukkainaan vaeltelevia aaseja ja kuormahevosia sekä muutamia hiippailijoita, jotka hypähtivät esiin pimeästä ja juoksivat heidän perässään almua ruinaten — poika värisi ja painautui tiukasti suojelijaansa vasten. Mutta hän oli hädin tuntenut näyttämön ennen kuin he jo olivat kadottaneet sen näkyvistään ja ratsastivat aukealla kedolla. Harmaa sarastus levittäysi, etäisissä maataloissa kiekuivat kukot. Hämärä, usvainen maaseutu, näkyviin ylenevät puut, raakea ilma, hänen kehnosti verhottuihin luihinsa hiipivä hyy — kaikki tämä, mikä olisi saattanut muista tuntua varsin onealta, täytti pojan mielen toivolla ja auvolla, sillä ne olivat vapauden merkkejä.
Mutta heidän ratsastaessaan edelleen hänen ajatuksensa saivat piankin toisen käänteen. Ne alkoivat kohdistua — ja kamalina — hänen edessään istuvaan mieheen, jonka yhtämittainen vaitiolo ja kylmäkiskoinen jämeys saivat huimia aatoksia pyörimään pojan aivoissa. Mitä lajia miestä hän olikaan? Kuka hän oli? Minkätähden oli hän ruvennut auttajaksi? Jehan oli kuullut peikkojen ja jättiläisten houkuttelevan lapsia metsiin syödäkseen. Hän oli sataankin kertaan kuunnellut sellaisista seikkailuista markkinoilla ja kaduilla laulettuja sepityksiä; nyt ne tulivat niin voimakkaasti hänen mieleensä ja saivat hänessä niin suurta valtaa tässä kolkossa seurassa, että hän jonkun ajan kuluttua tutisi kauhusta ja uskoi olevansa turman oma, kun tie näkyi edessäpäin johtavan metsään. Ja tosiaankin pysähtyi mies, jonka kasvoja hän ei ollut kertaakaan nähnyt, heidän ratsastettuaan kappaleen matkaa metsässä. "Laskeudu maahan", hän sanoi ankarasti.
Jehanin hampaat löivät loukkua ja hänen polvensa hetkuivat, kun hän totteli. Hän arveli miehen nyt ottavan esille ison leikkuuveitsen tai kutsuvan metsästä jotakuta kumppaniansa aterialle. Mutta vieras tekikin kummallisen kädenliikkeen hevosensa kaulan yli ja käski pojan mennä vanhan kannon luo, joka törrötti tiepuolessa. "Tuonpuoleisessa kyljessä on kolo", hän sanoi. "Katso koloon."
Jehan meni vapisten, keksi kolon ja katsoi. "Mitä näet? kysyi ratsumies.
"Rahan", vastasi Jehan.
"Tuo se minulle", sanoi vieras vakavasti.
Poika otti rahan — se oli vain vaski-sou — ja noudatti määräystä. "Nouse ylös!" virkahti ratsastaja. Jehan totteli, ja he pitkittivät matkaansa.
Ratsastettuaan puolitiehen metsän läpi pysähtyi vieras kuitenkin taas.
"Laskeudu alas", hän sanoi.
Poika hyppäsi maahan ja sai äskeiseen tapaan määräyksen mennä likeisen kelopuun luo, sitte kun ratsastaja oli uudistanut saman kummallisen liikkeen käsillään. Tällä kertaa hän löysi hopealivren. Hän antoi sen isännälleen ja kapusi jälleen taakse, suuresti ihmetellen.
Kolmannenkin kerran he pysähtyivät, metsän toisessa laidassa. Samat sanat lausuttiin, mutta nyt poika löysi kolosta kultarahan.