Poika olisi virkkanut väräjävän kiitoksensa. Mutta samassa olikin aukko jälleen selinnyt; kuu kumotti hattarattomalta taivaalta, ja kaikki oli entisellään. Ellei hänellä olisi ollut karkeata teräspuikkoa kädessään, olisi hän voinut luulla nähneensä unta. Mutta siinä oli viila; se oli siinä, ja toivon ja pelon ja jännityksen tukahduttava nyyhkäys kurkussaan hän ryhtyi katkaisemaan vitjojaan.
Hän ahersi kömpelösti hämärässä. Mutta rengas oli niin hivunut, että mies olisi jaksanut riuhtaista sen auki, ja poika ei säästellyt sormiaan. Naapuriston kiista vaimensi viilan säveleen, ja savuttunut sarvilyhty, joka yksinään valaisi tallin sitä päätä, ei lainkaan tehonnut pimeään soppeen, jossa hän makasi. Tosin oli hänen työskenneltävä tunnustelemalla, kaiken aikaa tähyillen isäntäänsä tulevaksi, mutta ase oli hyvä, ja pitkäaikainen toiminta nuoralla oli karaissut sormet voimakkaiksi ja notkeiksi. Näytösmiehen viimein kompuroidessa makuusijalleen pahnoille, lojui poika vapaana — vapaana ja vapisevana.
Kaikki ei kuitenkaan ollut tehtynä. Tuntui kuluvan tunti ennen kuin mies asettui levolle — kiduttavan jännityksen tunti Jehanille, joka oli nukkuvinaan: hänen isäntänsähän saattoi minä hetkenä hyvänsä tulla tarkastaneeksi asemaa. Mutta Viekassilmä ei uumoillut mitään. Potkaistuaan poikaa ja kuultuaan vitjain kalisevan — sen verran varovaisuutta hän osoitti joka yö, päihtyneenä kuten selvänäkin — hän tyytyi; ja jonkun ajan kuluttua, kun äveriäisyyden unelmien kiihdyttämä mielikuvitus sen salli, hän nukahti ja näki unta, että hän oli nainut kardinaalin keittäjättären ja söi vatkulia sunnuntaisin.
Tähänkin päästyä tuntui yö loppumattomalta pojasta, hänen maatessaan valveilla, silmät taivasta kohti. Hän oli milloin kuumeinen, milloin viluissaan. Yhtenä hetkenä se ajatus, että lakeinen saattoikin olla hänelle liian ahdas, sai hänet hiostumaan; seuraavana häntä värisytti kiinnijoutumisen mahdollisuus, jolloin hän jo kuvitteli raakamaisen omistajansa laahaavan häntä takaisin armottomasti ruoskittavaksi. Mutta kaikella odotuksella on loppunsa. Koitteen ensimäinen juova ilmestyi viimein, taivaan ollessa pimeimmillään, ja samassa kuului hiljainen vihellys ulkopuolelta, juuri kun poika varovasti kohottausi jaloilleen.
Tavallinen kuolevainen ei olisi sen paremmin kyennyt hisahtamattomasti kulkemaan tuosta ikkunasta kuin vanha mies voi palautua nuoreksi. Mutta poika teki sen. Pudottautuessaan ulkopuolelle maahan hän kuuli taas vihellyksen. Oli vielä hyvinkin pimeätä, mutta parinkymmenen askeleen päässä hän kuitenkin eroitti matalan muurin takana ratsumiehen ja astui tätä kohti.
Eilisiltainen viittaan verhoutunut mies kumartui ja ojensi kätensä.
"Hyppää taakseni", hän jupisi.
Poika tuli tottelemaan, mutta hänen tarttuessaan kurkoittavaan käteen, se temmattiinkin pois. "Mikä se on? Mitä sinulla siinä on?" huudahti ratsastaja, tähystäen alas häneen.
"Vain Taras, apina", vastasi Jehan arasti.
"Heitä se pois", käski vieras. "Kuuletko?" hän jatkoi ankaran tyynesti.
"Viskaa se menemään."
Poika epäröitsi kotvan; sitte hän kääntyi sanattomana ja pujahti pimeään samaa tietä kuin oli tullutkin. Satulassa istuva mies kirosi hiljaa, mutta hän ei kyennyt estämään, ja ennen kuin hän tiesi, mitä arvella käänteestä, seisoi poika jälleen hänen vierellään. "Panin sen alas ikkunasta", selitti Jehan hengästyneenä. "Jos olisin jättänyt sen tänne, olisivat koirat ja pojat sen tappaneet."