II.
Solomon Notredame.
Hiukan myöhemmällä samana yönä, hetkenä, jolloin näytösmies jo toistamiseen pistäysi "Kultavaunujen" edustalle ällistelemään valaistuja ikkunoita ja kurkistelemaan pihalle jonkunlaisen lumouksen vallassa — tai kenties varmistautuakseen siitä, että talo ei lentäisi matkaansa hänen kultaisine toiveinensa — havahtui noiden toiveiden perusteeksi joutunut kaksitoistavuotias poika ja liikahti levottomasti oljillaan. Häntä vilutti, ja vitjat hiersivät häntä. Kasvoja pakotti siitä, mihin mies oli lyönyt häntä. Viereisessä karsinassa tappeli kaksi miestä, ja paikkaa tympeyttivät sadatukset ja saastaisuus. Mutta mikään tällainen ei ollut kyllin uutta, pitääkseen poikaa valveilla, ja huoaten ja vetäen apinan lähemmäksi itseään hän olisi tuokiossa jälleennukahtanut, jollei kuu kirkkaasti paistaessaan pienestä nelikulmaisesta aukosta hänen yläpuolellaan olisi holvannut hohdettaan ihan hänen kasvoihinsa ja täydellisemmin toinnuttanut häntä.
Hän nousi istualleen ja tuijotti siihen, ja Jumala ties mitä hellyttäviä ajatuksia ja kaihoisia muistoja yön kauneus toi hänen mieleensä, mutta piankin hän alkoi itkeä — ei kuten lapsi, poraten ja niiskuttaen, vaan äänettömästi, niinkuin miehen murhe purkautuu. Apina heräsi ja ryömi hänen povelleen, mutta hän tuskin huomasikaan sitä. Hänen elämänsä kurjuus, toivottomuus, orjuutus, hetki hetkeltä mielestä häädetty tai toisin ajoin poikuuden huolettomuudella kestetty, täytti hänen sydämensä nyt pakahtumaisilleen. Kyyristellen karsinansa oljilla hän hytisi tuskassaan. Kyyneleet kumpusivat hillittömästi, kunnes kätkivät taivaan laen ja pimittivät kuunkin puhtaan valon.
Tai tekivätkökään sen kyyneleet? Hän pyyhkäisi ne pois kädenselällä ja nousi hitaasti seisaalle; hänen rinnukseensa takertuneena alkoi apina samalla irmastella ja älistä. Aukon täytti musta juhkura, joka pojan silmien seestyessä vähitellen muodostui miehen hatuksi ja pääksi.
"Hiljaa!" kuiskasi pää varovasti. "Tule likemmä. En tee sinulle pahaa.
Haluatko paeta, poika?"
Tämä liitti kätensä ristiin ihastuksissaan. "Kyllä, oi kyllä!" hän sopersi. Kysymys oli niin sattuvana säestyksenä hänen ajatuksilleen, että se tuskin kummastuttikaan häntä.
"Jos olisit irralla, niin mahtuisitko tästä ikkunasta?" kysyi mies. Hän supatti hyvin hillitysti, mutta hänen olisi sallinut huutaakin viereisen piltuun rähinä, puhumattakaan rumasta renkutuksesta, jota hoilattiin toisessa päässä tallia. "Niinkö? Ota sitte tämä viila. Hivuta viidettä rengasta, joka jo on kulunut enemmän kuin puolitiehen. Ymmärrätkö, poika?"
"Kyllä, kyllä", vastasi Jehan taas, hapuillen oljista työkalua, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa. "Tiedän."
"Irti päästyäsi peitä vitjat", pitkitti toinen verkallisella, purevalla äänellä. "Tai makaa osaksi niiden päällä ja odota aamua. Heti kun näet kajastusta, kapua ulos ikkunasta. Tapaat minut ulkopuolella."