"Tai möikö sinut isäsi taloudenhoitaja?"
"En tiedä."
"Kuinka kauvan olit sen miehen mukana, jolta sinut otin?"
"En tiedä."
"Minä tiedän", vastasi tähtienlukija yhtä tyynesti kuin oli kysellytkin. Ja poika ei millään muotoa epäillyt häntä. "Varo siis yrittämästä pettää minua!" pitkitti mustapukuinen mies luoden häneen kamalan syrjäsilmäyksen. "Nyt voit jäädä taamma. Tämä riittää täksi kertaa."
Sanoin, että poika ei millään muotoa epäillyt häntä. Tämä ei ollut ihmeteltävää taikuuden ja paholaisjuttujen aikakautena, jolloin viisaimmatkin myönsivät salatieteen todellisuuden ja oppineet asianharrastajat kykenivät mainitsemaan satoja esimerkkejä sen tehosta. Että La Brosse varoitti Henrik Suurta hänen kuolemisestaan vaunuissansa ja että Thomassin luki tähdistä säntilleen sen tihutapauksen päivämäärän, tunnin ja minuutin, sitä ei yksikään aikalainen kiistänyt. Että Michel Notredame lupasi kullekin Katarina de Medicin kolmelle pojalle kruunun ja että Sullyn opettaja ennusti tälle yksityiskohtaisesti ministeriuran vaiheet, niitä seikkoja pidettiin yhtä taattuina tosiasioina kuin että La Rivière laati tähtiasennoista kolmannentoista Ludvigin elämänkaavion tämän tulevaisen hallitsijan maatessa kehdossaan. Sen ajan ihmiset uskoivat, että Concini kiinnytti rakastajattarensa taikuudella; että Wallenstein, aikansa suurin soturi, ei tehnyt mitään ilman henkineuvojaansa; että Richelieulla, suurimmalla valtiomiehellä, oli isä Joseph aina kyynäspäänsä vieressä. Sellaisena aikana ei ollut kummeksittavaa, että lapsi empimättä uskoi tämän miehen tekeytymisen; olihan tämä tottunut herättämään pelkoa monissa, ja vähemmistössäkin sitä epämääräistä ja salaperäistä vastenmielisyyttä, josta meillä on tapana päätellä pahan vaikutuksen läsnäoloa.
Rouenin toisella puolella, sen ja Parisin välisellä taipaleella, kumppanukset tapasivat paljon liikennettä tiellä. Ohikulkijat useinkin pysähtyivät tuijottamaan mustapukuiseen matkalaiseen, ja jotkut vetäytyivät loitommalle puolelle tietä hänen mennessään sivutse. Mutta kukaan ei nauranut tai edes nähnyt mitään hullunkurista hänen ulkomuodossaan — taikka jos se pyrkikin hymyilyttämään, tarvittiin vain katse hänen pitkistä, valjuista kasvoistaan heidän mennäkseen totisiksi. Rouenin majatalossa hänet otettiin vastaan hyvin; Uljaassa Hirvessä Les Andelys'n kaupungissa hän näytti olevan tunnettu, ja siellä hänet toivotettiin innostuneesti tervetulleeksi. Vaikka talo oli täynnä, määrättiin hänelle erityinen huone, ja hänen illallisensa valmistettiin mitä joutuisimmin.
Siellä hän ei kuitenkaan saanut kauvan nauttia rauhastaan. Viime hetkellä, kun hän oli istuutumassa pöytään poikansa palvelemana, kuului ulkopuolelta tuoksetta. Joku morkkasi isäntää varsin tuimasti, ja ääni yltyi yhä kovemmaksi, mikäli puhuja nousi ylös portaita. Pian kouraisi käsi säppiä, ovi paiskattiin auki, ja huoneeseen astui herrasmies, jonka pöyhkeä sävy ja suuttuneet eleet osoittivat, että hän oli päättänyt säilyttää asemansa. Naamioittu ja matkapukuinen vallasnainen seurasi hiljaisemmin, ja taampana näkyi kolme tai neljä palvelijaa sekä onneton isäntä, jonka kai saivat kahden vaiheille salaperäisen vieraansa pelkääminen ja tulokkaiden vaatimukset.
Tähdistälukija nousi hitaasti istualtaan. Hänen omituinen ulkomuotonsa, pituutensa ja laihuutensa sekä musta vaatetuksensa, joka ei ollut koskaan tehoamatta vieraisiin, häkellytti hiukan häiritsijää. Tämä epäröitsi, otti hatun päästänsä ja alkoi lausua myöhäistä puolustelua. "Pyydän teiltä anteeksi", hän sanoi ynseästi, "mutta me ratsastamme edelleen illallisen jälkeen. Viivymme täällä ainoastaan aterioidaksemme, ja meille sanottiin, että talossa ei ollut mitään muuta vähääkään tyhjää huonetta."
"Olette tervetullut, hra de Vidoche", vastasi mustapukuinen mies.