Tunkeutuja hätkähti ja rypisti kulmiansa. "Tiedätte nimeni", hän virkkoi pilkallisesti. "Mutta sellaisten seikkojen tietäminen lieneekin ammattinne."
"Minun ammattini on tietäminen", vastasi tähdistälukija järkkymättömänä. "Eikö madame suvaitse istuutua?"
Vallasnainen kumarsi ja irroitti naamionsa hiukan vapisevin sormin. Näkyviin tuli vaaleaveriset lapselliset kasvot, jotka olisivat olleet sievät ja viehättävätkin, jollei niitä olisi leimannut hermostus, näköjään tavanmukaisena sävynä. Hän karttoi tähdistälukijan tähystystä, istuutui niin loitolle hänestä kuin pöytä salli ja oli puuhaavinaan sormikkaittensa riisumisessa. Mustapukuinen oli tottunut tällaiseen tapaamiseen ja näkemään arkamielisten kaihtavan häntä; mutta hänen huomiotaan ei välttänyt, että nainen värähteli miehensäkin äänestä ja tämän puhuessa kuunteli surkean lepyttelevän näköisenä kuin suomittu koira. Hän oli kalpea ja näytti miehensä rinnalla verettömältä. Tämä oli harvinaisen komea ulkomuodoltaan, mustatukkainen ja tylysilmäinen, ivahuulinen ja hipiältään terveen verevä. Hän oli pukeutunut äärimäisen muodikkaasti, alaskäännetty kaulus pitsireunuksinen ja housut viillettyinä auki polven alapuolelta, leveäsuisiin saapasvarsiin asti. Hattua koristi iso höyhentöyhtö, ja hän piti mukanaan raippaa kuten miekkaakin.
Tähdistälukija oivalsi avioparin tarinan yhdellä silmäyksellä. "Madame on kenties väsynyt matkasta", hän virkkoi kohteliaasti.
"Madame väsyy kovin helposti", vastasi hänen miehensä, heittäen alas hattunsa, "huulet kiukkuisessa irvistyksessä, ”liiatenkin milloin hän on tekemässä jotain, mistä hän ei pidä."
"Olettehan matkalla Parisiin", sanoi Notredame näköjään kummastuen. "Luulin kaikkien vallasnaisten pitävän Parisista. Sitävastoin, jos madame olisi jättämässä Parisin ja muuttamassa maaseudulle —"
"Maaseudulle!" huudahti de Vidoche maltittomasti kiroten. "Hän hautautuisi sinne, jos voisi!" Ja hän lisäsi itsekseen jotakin, minkä ydintä ei ollut kovinkaan vaikea arvata.
Madame de Vidoche pakottausi hymyilemään, naisellisesti yrittäen peitellä. "On luonnollista, että pidän Pinatelista", hän sanoi arasti, katse mieheensä luotuna. "Olen asunut siellä niin paljon."
"Niin, et koskaan kyllästy muistuttamaan minua siitä!" kivahti de Vidoche. Miestänsä pelkäävät naiset virkkavat oikean huomautuksen kerran sadasta. "Kohtsiltään kerrot tälle herrasmiehelle, että minä olin kerjäläinen naidessani sinut! Mutta jos olinkin —"
"Oi, Charles!" sopersi toinen heikosti.