"Se on oikein! Itke nyt!" ärisi mies tylysti. "Jumalan kiitos, tässä sentään tulee illallinen. Ja sitte me jatkamme matkaa Vernoniin. Tiet ovat uurtuisia, ja silloin sinulla on muutakin tehtävää kuin vesistellä."
Mustapukuinen mies kuunteli aterioiden toisessa päässä pöytää ilmeettömin kasvoin. Kaikkien ammattiveljiensä tavoin hän näytti halukkaammalta kuulemaan kuin puhumaan. Mutta kun illallisen mukana tuotiin vain yksi lautanen kahdelle — erehdys aiheutui majatalossa vallitsevasta hyörinästä — ja de Vidoche sydäntyi sättimään hyvin äänekkäästi, hän ei näkynyt kykenevän pidättymään virkkamasta sanaa ravintoloitsijan puolustukseksi. "Ei ole kovinkaan harvinaista miehen olla osallisena vaimonsa lautasesta", hän huomautti tyynesti, "ja toisinaan paljosta muustakin hänelle kuuluvasta."
Hra de Vidoche katsoi häneen hetkisen ikäänkuin haluten kysyä, mitä se vieraaseen kuului; mutta hän malttoi mielensä ja sanoi vain yrmeästi: "Ei myöskään ole kovin harvinaista tähdistälukijain erehtyä."
"Puoskarien", virkahti mustapukuinen mies levollisesti.
"Aivan oikein", vastasi de Vidoche ivallisen kohteliaasti. "Hyväksyn korjauksenne."
"Mutta niinkin ollen on yksi seikka huomattava", pitkitti tähdistälukija, hitaasti nojautuen eteenpäin ja ikäänkuin sattumalta siirtäen likimmän kynttilän ihan madamen ja itsensä väliin. "Olen pannut sen merkille, hra de Vidoche. He erehtyvät toisinaan ennustaessaan avioliittoja ja syntymiäkin, mutta eivät milloinkaan ennustaessaan kuolemantapauksia."
Hra de Vidoche, jolla saattoi olla omassa povessaan avain toisen sanojen täydelliseen merkitykseen, säpsähti ja tähysti häntä pöydän yli. Mitä hän lieneekään lukenut valjuista, synkistä kasvoista, jotka kynttilän siirtyminen esitti hänelle selkeästi ja joissa ilmaisivat eloa ainoastaan virkeästi hehkuvat silmät, häntä värisytti. Hän ei vastannut mitään. Hänen katseensa painui alas. Menettivätpä posketkin hiukan verevyyttänsä. Hän pitkitti ateriaansa äänettömänä. Kaikki neljä isoa kynttilää paloivat yhä himmeästi. Mutta de Vidochesta ne äkkiä näyttivät olevan vainajan viereen asetettuja vahakynttilöitä. Kuin salaman leimahduksena hän näki mustalla sisustetun huoneen, vuoteen ja siinä hurstilla peitetyn äänettömän hahmon — vaaleakutrisen hahmon — riutuneen naisen. Ja sitte hän näki muuta.
Oli ilmeistä, että tähdistälukija ei ollut mikään tavallinen mies.
Tämä ei kuitenkaan näkynyt ottavan huomatakseen sanojensa tehoa. Hän ei enää yrittänytkään tyrkyttää huomaavaisuuttansa hra de Vidochelle. Hän kääntyi kohteliaasti madameen ja virkkoi jonkun jokapäiväisen huomautuksen huonoista maanteistä. Toinen vastasi siihen — tarkkaamattomasti.
"Katselette poikaa", hän jatkoi, sillä Jehan värjötteli ovipielessä tarkaten säikkyneellä, lumoutuneella tuijotuksella isäntänsä jokaista liikettä. "En ihmettele, että hän vetää puoleensa naisten katseita."