Fécampin markkinat.
"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra en muista missä kreivikunnassa, — ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin [Ranskan varhaisimman ritariajan kansallissankari. Suom.] veri, ja esi-isissäni on kolme Ranskan marskia. Tässä seison, rotuni —"
Oli Pyhäinmiestenpäivän aatto, ja Fécampissa pidettiin syyskauden kuuluisia hevosmarkkinoita — Fécampissa Normandian rannikolla, kallioiden saartamassa pikkukaupungissa, jonka v. 1593 Boisrosé oli vertaa hakevalla uhkatempulla siepannut "suurelle kuninkaalle" [Henrik IV:lle. Suom.]. Tämä olkoon mainittuna vain sivumennen, ja jotta ansiollinen teko ei unohtuisi. Sillä nyt esittämiemme markkinain aikana, lokakuun viimeisenä päivänä 1637, oli urhea kapteeni Boisrosé, josta Sully teki uskaliaisuutensa palkkioksi tykistöviraston kenraaliluutnantin, jo aikaa lakannut uljastelusta; "suuri kuningas" oli maannut haudassaan hyvinkin parikymmentä vuotta; ja vaikka Sully — herttua, valtakunnanherra ja marski — vielä eli kuivakiskoisena vanhuksena Villebon-linnassaan Chartresin lähellä, katsoi koko Ranska toisaanne, kardinaalin rautakouran alla kyyristellen.
Isoiset ärisivät, pureskellen punaisen kauhtanan palletta. Mutta että alhaiset ja "Jacques Bonhomme" — kauppias ja liikemies — menestyivät hänen hallittavinaan, siitä oli Fécamp tänä päivänä niin hyvä todiste kuin saattoi toivoakin. Vanhat porvaritkaan, jotka muistivat Kaarle IX:n ja ensimäiset lasiruudut, mitä Fécampissa oli nähty tuomiokirkon ulkopuolella, eivät kyenneet sanomaan, milloin hevoset olisivat olleet paremmassa hinnassa tai kaupunki enemmän täynnä väkeä. Kaiken päivää ja melkein yötäkin kuului ahtailla kaduilla kavioiden kopse ja kaupanteon sorina, samalla kun ruokakaupustelijain huudot ja humalaisten sadatukset muiden käreiden äänten mukana nousivat taivasta kohti kuin ahjon sauhu. Ostamaan tulleiden tyyssijoina Kultavaunut ja Pyhä viikuna kuhisivat tulvillaan vieraita, — maakunnan aateliston ja Rouenin teikareita, sotaväen tavaranhankkijoita Reinin varrelta ja etelän kauppiaita. Kaunis naikkonen ja Vihreä mies taasen olivat alempana valtakadun varrella sijaitsevia majataloja, tarjoten ruokaa ja rehua niille, jotka olivat tulleet myymään; niissä leviteltiin pihat jalkaa paksulti peittoon oljilla ja sanottiin kaikille yhteisesti: "Voilà, monsieur!" veloittaen kutakin täydellä vuoteen maksulla.
Katujen ulkopuolella oli samanlaista. Rivittäin ratsuja ja pony-hepoja, parvittain hevosrenkejä ja hoilottajia, kärkkyjiä ja taskuvarkaita oli leiriytynyt jokaiselle tasaisen maan tilkulle, ja jyrkemmillä rinteillä ja mäen kupeilla vilisi silmäänpistävämpiä ryhmiä, joskin vähemmän merkitseviä. Sinne nimittäin olivat sijoittuneet puuhiinsa hitiänkävijät ja köydenhyppijät, maurintanssijat ja sauvahevoset — sanalla sanoen epälukuinen joukko puoskareita, silmänkääntäjiä, köyhiä opiskelevaisia ja pahvijättiläisiä, jotka olivat tulleet koolle hauskuttamaan ällisteleviä normandialaisia, kaikilla virallisena kaitsijanansa ritari du Guet, jonka käskyvallan tunnusmerkkeinä kohosi soveliailla kohdilla koko markkinarahvaan näkyviin kaksi hirsipuuta, nariseva ruumis kumpaisessakin. Rähisijäin ja vähäisempien rikkojain varalla oli kaakinpuu ja raippapaalu maanpuoleisen portin luona, ja tuon tuostakin, kun joku terhakka kulkuri tai pulska naikkonen laahattiin rangaistavaksi, ne vetovoimallaan voittivat kaikki ammattiesitykset.
Näistä näytti muuan yhtä hyvällä menestyksellä kuin yksikään muu vetävän puoleensa ja pitävän vireillä liikuskelevan yleisön mielenkiintoa. Kolmihenkinen ryhmä — mies, poika ja apina — oli valinnut näyttämökseen tilkun jyrkkää mäenkylkeä tien varresta. Korkealle ahteeseen he olivat nuijanneet rautavaarnan ja siitä pingoittaneet köyden puunlatvaan valtatien taakse, siten saaden vähällä vaivalla muodostetuksi nuorallatanssijan välineen. Kaiken päivää, vaihtelevan tungoksen virratessa edes takaisin alitse, nähtiin apinan ja pojan huojuvan ja kääntyilevän ja tepastelevan tuolla huimaavassa korkeudessa. Sillävälin mies, haaveellisena asunaan ylettömän iso rautalakki sekä panssariselkämys ja rintahaarniska, jotka huonosti soveltuivat tahraiseen tulipunaiseen ihokkaaseen ja silkkisiin polvihousuihin, seisoi pärryttämässä rumpua puun juurella tai astui tämän tästä kokoamaan kauhtanaansa lantteja, kananmunia ja namusia, joilla näytöstä palkittiin.
Hän oli laiha, keskimittainen mies; silmät vilkuivat kieroon, ja suupielissä oli viekas piirre. Apulaisetta hän olisi saattanut ansaita toimeentulonsa taskujen kopeloimisella. Mutta hän älysi teettää muilla, mitä ei kyennyt itse tekemään, ja onnekseen oli hänellä seurassaan sellaista, mikä miellytti kaikkia tulijoita: kun maalaiset suurin silmin tähystelivät apinan eriskummallista ulkomuotoa ja kamalia irvistyksiä, koskivat pojan kalvaat posket ja huohottavat huulet heidän emäntiensä sydämiin, saaden heltiämään monia leivoksia ja muita lämpimäisiä. Mutta väkijoukossa on silti vaihtelu vallitsevana piirteenä, ja houkutukset kilpailivat vilkkaasti keskenään. Tuolla näytettiin lentävää lohikäärmettä, täällä tanssivaa karhua; erityisessä suojassa esitti Arimathean Josefista ja pyhästä viikunapuusta sepitettyä raamatullista kappaletta seurue, jota kuningas oli suvainnut katsella Parisissa; ja kaikkien tällaisten näytösten lisäksi liehui liikkeellä liuta puoskareita, taikureita ja onnenlehtien kauppaajia, jotka rummunpärrytyksen ja torventoitotuksen huumaavassa pauhussa julistelivat taitojaan mitä voimakkaimmin keuhkoin. Niinpä ei ollutkaan odotettavissa, että poika ja apina olisivat kyenneet aina pysyttelemään ensimäisellä sijalla. Tuntia ennen päivänlaskua alkoi kauha palata tyhjillään. Väki harveni. Näyttelijäin vajasta jyrisevät naurunremahdukset vetivät viipyjiä edemmäksi. Kolmikon menestyskausi näytti olevan lopussa, joten heidän olisi luullut aineellista hyötyä harrastaessaankin jo kannattavan panna kompeensa kokoon ja lähteä makuulle.
Mutta mestari Viekassilmä tiesi paremmin. Ennen kuin yleisön suosio kokonaan kuoleutui, hän otti esille saranatuolin. Sen asetti hän puun juurelle juhlallisin elein, jotka jo itsessään riittivät pidättämään epäröitsijöitä, ja levitti sille verhoksi punaisen vaatteen. Tämän tehtyään hän laski käsivartensa rinnalle ristiin, katsahti hyvin ankarasti kahdelle suunnalle yhtaikaa, kohotti kätensä, vilkaisematta ylöspäin, ja huusi: "Tenez! Hänen ylhäisyytensä läänitysherra de Bault suvaitsee laskeutua maahan."
Pikku kourallinen ällistelijöitä nauroi, ja nauru lisäsi heidän lukuaan. Mutta poika, jolle sanat oli osoitettu, ei liikahtanutkaan. Hän istui joutilaana köydellä, heiluen edes takaisin, ja katseli suoraan eteensä kasvot jäykkinä ja kapinallinen ilme silmissään. Hän näytti noin kahdentoista vanhalta. Hän oli notkearaajainen ja ruskeaksi päivettynyt; tuuhea tukka oli musta, mutta silmät siniset, kumma kyllä. Apina istui kiinni hänessä, ja isännän äänen kuullessaan se ihan inhimillisesti kääntyi kumppaniinsa, ikäänkuin sanoakseen: "Sinun on parempi mennä."
Kuitenkaan ei tämä hievahtanut. "Tenez!" huusi mestari Viekassilmä jälleen ja terävämmin. "Hänen ylhäisyytensä de Bault suvaitsee laskeutua maahan ja kertoa elämäntarinansa. Ecoutez! Ecoutez, mesdames et messieurs! Teidän kannattaa kuulla se."