Tällä kertaa poika itsepintaisena ja silmäkulmiaan rypistäen katsoi alas orreltaan. Hän näytti mittaavan välimatkaa ja harkitsevan, säästäisikö istumasijan korkeus hänet ruoskalta. Nähtävästi hän johtui kielteiseen tulokseen, sillä kun mies huusi: "Vitement! Vitement!" ja loi karmean silmäyksen ylöspäin, alkoi hän laskeutua hitaasti, ilmaisten ynseätä vastahakoisuutta kaikissa liikkeissään.
Maahan päästyään hän astui kuulijakunnan läpi, jota jo oli runsaasti parikymmentä henkeä, ja kapusi raskaasti tuolille, siinä katsellen ympärilleen synkän häpeilevänä, mikä oli kummastuttavaa julkisessa esiintyjässä, joka oli kaiken päivää näytellyt taitoaan yleisön huvikkeeksi. Naiset silmäilivät häntä surkutellen, nopeina keksimään hänen poskiensa kuopallisuuden ja kaulassa arpeutuneen ison juomun sekä ihailemaan hänen raajojensa virheettömyyttä ja päänsä kevyttä asentoa. Miehet vain töllistelivät; tupakoiminen ei ollut vielä tullut tavaksi Fécampissa, joten he pureksivat makeisia ja tuijottivat vuorotellen.
"Oyez! Oyez! Oyez!" hoilasi rummuttava mies. "Kuulkaa läänitysherra de Baultin merkillistä, surullista ja todellista elämäntarinaa, hänen seistessään edessänne! Oyez!"
Poika katsahti ympärilleen, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei ollut. Niinpä hän ynseästi ja laulavaan tapaan — vaikka tähän alituiseen tunkeusi jotakin arvokkuuden sävyä, jotakin kummallista mahtavuuden ja käskyvallan kaikua, joka antoi esitykselle outoa viehätystä ja oli sen luonteenomaisena piirteenä — alotti tämän luvun alkusanoilla:
"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra en muista missä kreivikunnassa, — ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja esi-isissäni on kolme Ranskan marskia. Tässä seison, rotuni viimeisenä, ja sen vakuudeksi suojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja tätä maakuntaa! Minut varastivat mustalaiset viisivuotiaana ja veivät mukanaan isäni taloudenhoitajan myymänä, niinkuin Josefin möivät hänen veljensä, ja minä vetoan — vetoan — kaikkiin hyviin Ranskan alamaisiin, että he — että he auttaisivat minua —"
"Oikeuksiini", tokaisi Viekassilmä julmasti muljauttaen.
"Oikeuksiini", kuiskasi poika painaen päänsä alas.
Rummuttaja ryhtyi rivakasti johtelemaan kohtausta. "Juuri niin, hyvät naiset ja herrat", hän huusi ihmeteltävän lipevästi. "Ja kun teillä on ani harvoin edessänne mitä ylhäisimmän ja vanhimman aatelissukumme edustaja kerjäämässä apuanne, — kun sitä merkillistä, surullista ja todellista näkyä ei usein satu Fécampissa, olenkin varma siitä, että vastaatte auliisti, jalomielisesti ja asianmukaisesti, hyvät naiset ja herrat!" Ja sen sanottuaan keinottelija omaksui paljoa mahtipontisemman sävyn kuin pojan ja apinan ollessa kysymyksessä ja ojenteli ympäri kauhaansa, kohottaen lakkiaan jokaiselle antajalle ja sanoen kohteliaasti: "Sieur de Bault kiittää teitä, hyvä herra. Sieur de Bault on palvelijanne, hyvä rouva".
Oli jotakin niin kummallista koko jutussa, jotakin niin outoa ja selittämättömän liikuttavaa pojan sanoissa ja esiintymisessä, että se vaikutti väkijoukkoon, niinkuin se varmaankin oli tehonnut satoja kertoja ennen, vaikka se selvästi näyttikin julkealta kujeelta, joka oli omiaan eksyttämään ainoastaan typerimpiä. Ensimäinen mies, jonka eteen kauha ojentui, irvisti hämillään ja antoi vasten tahtoansa, ja hänen kumppaninsa pysyivät kauttaaltaan jäykkinä, kohautellen olkapäitänsä ja näyttäen viisailta. Mutta kymmenkunta naista sai heti täyden uskon, ja kauha palasi täynnä pikku lantteja kaikesta kilpailijain hälystä ja ympäristön tuoksinasta huolimatta.
Keinottelija luki ansioitansa massiin, kun hopeafrangi kieppui ilman halki ja kilahti hänen jalkoihinsa, järeän äänen huutaessa: "Hei, mies! Sananen kanssasi."