IV.
Kaksiovinen talo.
Henrik IV rakennutti Place Royalen vanhan Palais des Tournellesin paikalle, missä Henrik II sai surmansa asekisoissa. Edellistäkään nimeä ette näe millään nykyisen Parisin kartalla; uudenaikaisella Ranskalla ei ole mitään historiaa, perinnäismuistoja tai kunnioittavaisuutta, ja se on tarkoin pyyhkinyt pois tuollaiset mainemerkit Grévyjensä ja Eiffeliensä — sanomalehtimiestensä ja saippuankeittäjiensä — hyväksi. Mutta silti — ja vaikka Place Royale nyt on menettänyt nimensäkin — se oli kolmannentoista Ludvigin hallitessa muodin keskus. Quartier du Marais, jossa se sijaitsi vastapäätä Pyhän Ludvigin saarta, oli silloin hoviväen kaupunginosa, Se näki vaunujen tulevan yleiseen käytäntöön aatelin keskuudessa, röyhelön ja primeron syrjäytyvän ja epälukuisia muita omituisia seikkoja, jollaisia hovipiirit niinä aikoina tarkkailivat.
Palatsin takaportaat ovat kuitenkin harvoin mieltäylentävää tai loistavaa nähtävää — tai jos niissä voi sanoa olevan mitään loistokasta, niin se uhkeus on jotenkin synkeätä ja aaveellista. Kuninkaan huvitukset ovat epäilemättä varsin kuninkaallisia ja luonnollisia, ja asianmukaiselta näkökohdalta katsottuina ne vetävät puoleensakin; mutta niillä on toinenkin puoli, ja se johtaa takaportaille päin. Samoin on hovin ja sen ympäristön laita. Ne ovat kankaan nurea pinta, sammalen pohja, hienon aivinan verhoama mätäpaise. Salaisuudet eivät ole mitään salaisuuksia siellä, ja niin on aina ollut. Asiat, joita De Thou ei tiennyt ja Brantôme vain arvaili, olivat kuluneita juttuja siellä. Hovin manalaväki tunsi tarkalleen sen salaperäisen taudin, johon Gabrielle d'Estées [Henrik IV:n lemmitty, Beaufortin ensimäisen herttuan äiti. Suom.] kuoli nautittuaan Zamet’lla sitroonin — tarkemmin kuin on koskaan tullut julkisuuteen. Se veitsen nirhama, joka teki toukokuun toisen keskiviikon v. 1610 kuuluisaksi historiassa [Henrik lV:n murhapäivä. Suom.], oli supateltavana tuolla takalistolla jo kuukautta aikaisemmin. Condén Henrik-prinssin kuolema, Mazarinin avioliitto [Mazarin oli salaa naimisissa leskikuningattaren — Itävallan Annan — kanssa. Suom.], D'Eonin sukupuoli, Cagliostron syntymä, tuollaiset hämärät seikat eivät olleet mitään pulmia Louvren ja Petit Trianonin syrjäsopissa. Se, joka kirjoitti: "kuninkaan liesikiven alla on paljon siiroja" tunsi sen maailman — nurjan, ruman, häijynilkisen, vaarallisen maailman.
Jos mikään senaikuisen Parisin katu kuului siihen, niin ainakin Rue Touchet, viidensadan kyynärän päässä Place Royalista kulkeva kuja Marais'n kaupunginosan laidassa. Kadun toiselle vierelle rakennettujen talojen taustat olivat virran puolella, josta ne eroitti ainoastaan kapea kaistale liejurantamaa. Nämä talot olivat vanhempia kuin vastapäinen rivi, säännöttömänä rykelmänä kohottaen korkealle päätyjänsä ja kallellisia savupiippujaan. Siellä täällä pistäysi synkkä sola virralle, ja joka toinen asumus oli kapakka tai pahempaa. Kahdessa isoimmassa oli miekkailukoulu ja pelihelvetti. Lounaassa katu päättyi umpipohjukkaan; sen nimittäin sulki laakeakattoinen kivirakennus, joka oli saatu kokoon sillä paikalla aikoinaan sijainneen vanhan virta-holviportin raunioista. Tämän talon ikkunoista ei milloinkaan siirretty luukkuja syrjään, ovi avautui harvoin päivänvalolla. Se oli Solomon Notredamen asunto. Kerran viikossa tai niille vaihein saattoi nähdä tähdistälukijan synkän haamun astuvan taloon tai lähtevän sieltä, jolloin miehet kapakkain ovella osoittelivat häntä sormellaan ja ikkunoista kurkistelevat homsuiset naiset tekivät ristinmerkin. Mutta Touchet-kadun asukkaista tiesivät harvat, että talossa oli toinen ulko-ovi, joka ei avautunut virralle päin kuten jokivarren talojen takaovet, vaan hiljaiselle vesirajaan johtavalle kadulle.
Hra Notredamen talo olikin kaksiosainen ja palveli kahta lajia asiatuttavia. Ylhäiset naiset ja hovilaiset, pitkän kauhtanan kantajat ja porvarisrouvat, tulivat hiljaisen kadun ovelle eivätkä tienneet mitään Rue Touchet’sta. Jälkimäiseltä suunnalta taasen tulivat ne, jotka maksoivat jauhoissa, jolleivät maltaissa: lakeijat ja kamarineidot, hiippailevat oppipojat ja norkot — kaupunginosan pohjasakka, lionnut paheessa ja rikoksessa — ja sen tietämisessä.
Talo oli kalustettu sikäli. Tähdistälukijan tapasivat Touchet-kadun asiatuttavat huoneessa, joka oli jaettu kahtia tulipunaisilla esiripuilla; nämä oli järjestetty siten, että kävijä osittain näki taemman puoliskon, missä sulatusuunin tumma hehku osui valinkauhoihin ja sulattimiin, huhmareihin ja tislaimiin, moninaisiin eriskummallisiin astioihin ja pullosiin sekä kaikkeen alkemistin salaperäiseen varastoon. Ihan ympärillään havaitsi värisevä heittiö vielä merkillisempiä esineitä. Kunkin oven yläpuolella riippui kuolleenkoura, eräästä seinäkomerosta kurkisti luuranko. Rähmällään lattialla makasi täytetty alligaattori ja näytti ahjon lepattavassa kumotuksessa joka hetki havahtuvan henkiin. Salatieteellisiä merkkejä ja outoja kapineita ja kallosakaraisia sauvoja näkyi kaikkialla, pergamenttikääryjä ja epämuotoisia hirviöitä sekä kaikenlaatuista kamaa, mikä saattoi tehota tietämättömään, jonka sopi halunsa mukaan istuutua ruumisarkulle ja huvittelun puutteessa leikkiä jalkojensa juureen loikkivan rupisammakon kanssa. Hämärästi nähtyinä, yhteen sullottuina ja vaillinaisesti ymmärrettyinä tällaiset ilmiöt riittivät masentamaan pelonsekaisella kunnioituksella alhaisoa ja olivat usein kauhistuttaneet hurjamielisimpiäkin roistoja, mistä Touehet-katu saattoi kerskua.
Pienet portaat, jotka yläpäässä sulki vankka ovi, johtivat tästä huoneesta siihen kamariin ja odotushuoneeseen, missä tähdistälukija otti vastaan todelliset toimenantajansa. Siellä oli kaikki toisenlaista. Molemmat huoneet olivat verhotut mustalla, seinät, laki ja lattia: niissä vallitsi avara ja kolkko tyhjyys. Odotushuone sisälsi kaksi töyrytuolia ja keskilattialla pronssitelineessä ison kristallipallon. Ei mitään lisäksi, paitsi hopeisen riippulampun, jonka sininen hohde tehosti huoneen haudanomaista synkkyyttä.
Sisäkamari, jota valaisi kuusi seinähaarukkoihin asetettua kynttilää, oli melkein autio. Jonkunlaisella alttarilla peräseinustalla oli kaksi jyhkeätä nidettä alituiseen avoinna. Keskilattialla näkyi mustapuisen patsaan päässä astrolabi, tähtikorkeuden määräämiskoje, ja itse lattiaverhoon oli valkoisella ommeltu eläinradan merkit ja taivaanlaen kaksitoista "taloa" eli piiriä kehään järjestettyinä. Alttarin lähellä oli tähdistälukijan varalla istuin. Ja siinä kaikki. Vallitakseen sellaisia, jotka kävivät hänen luonansa täällä, Notredame luotti korkeampaan aatostasoon, henkevämpiin taikauskon muotoihin, synkkyyden ja äänettömyyden vaikutuksiin omassatunnossa ja ennen kaikkea kenties siihen tuntemukseen, mikä hänellä oli maailmasta — ja heistä.
Tähän ympäristöön joutui värjyvä, kauhistunut pikku kuolevainen, Jehan. Hänen toimenaan oli avata ulko-ovi hiljaiselle kadulle ja laskea taloon puheillepyrkijät. Häneltä oli mitä hirmuisimpien rangaistusten uhalla kielletty puhuminen, niin että kävijät pitivät häntä mykkänä. Ensimäisen viikkonsa hän eli siellä miltei mykistävän pelon kourissa. Talon pimeys ja hiljaisuus, haudanomaiset kynttilät ja verhot, pääkallot ja sääriluut ja muut kammottavat esineet, joita ilmestyi hänen näkyviinsä äkkiarvaamattomina hetkinä, olivat hämmentää häneltä järjen. Hän värisi ja kyyristeli sinne ja tänne. Hänen kasvonsa kävivät valkeiksi, ja hänen silmiinsä asettui niin oudosti tuijottava katse, että jäykkäluontoisimmankin olisi saattanut tulla häntä surku. Sanalla sanoen, ei paljoakaan puuttunut, jotta lapsi olisi sortunut mielenvikaiseksi, eikä olisi puuttunut mitään, jollei hänellä olisi ollut tukenaan äskeisvuosiensa karaisevaa harjoittelua ulkoilmassa.