Jehan ei hirvinnyt kieltäytyä. "Tämä koettelee sinua", puhui Notredame verkalleen, "oletko paholaisen vai etkö. Jos et, niin vesi ei sinua vahingoita. Jos olet, — jos olet ainiaaksi hänen omansa, täyttämässä hänen tahtoansa ja halujansa, — silloin se polttaa kuin tuli!"
Viime sanan virkkaessaan hän äkkiä ripisti vettä harjalla pojan kädelle. Jehan poukkosi taaksepäin kivusta kirkaisten, painoi kirvelevän kätensä poveaan vasten ja tuijotti isäntäänsä hirmustunein silmin.
"Se polttaa", sanoi tähdistälukija armottomasti. "Se polttaa. Niin on kuin sanoin. Sinä olet hänen. Hänen! Tästälähtein muistanet. Mene nyt."
Jehan meni, väristen kauhusta ja tuskasta. Mutta opetuksella ei täsmälleen ollut tarkoitettua tehoa. Hän pelkäsi yhä isäntäänsä, mutta alkoi myös vihata häntä, lapselle harvinaisella kiihkeällä, sitkeällä vihalla. Vaikka hän yhä tutisi ja kyyristeli mustapukuisen läsnäollessa, ei poikaa hänen selkänsä takana enää pidätellyt pelko. Jehan ei tiennyt mitään keinoa kostaakseen. Hän ei tehnyt mitään suunnitelmia siinä mielessä, hän ei oivaltanut koston mahdollisuutta. Mutta hän vihasi ja oli valmis käyttämään tilaisuutta sen tullen.
Hänet lukittiin taloon aina kun Notredame läksi ulos, ja tällä tavoin hän vietti monia yksinäisiä ja kaameita hetkiä. Nämä johtivat hänet kuitenkin lopulta erääseen keksintöön. Kerran joulukuun puolivälissä, kun hän tutkiskeli paikkoja tähdistälukijan poissaollessa, hän löysi erään oven. Sanoin "löysi"; se nimittäin ei kyllä ollut mikään salaovi, mutta pieni ja vaikeasti keksittävissä, sijaiten alemmista ylempiin kamareihin johtavien pikku portaitten päässä olevan suoran, kaidan käytävän sivussa. Ensin hän luuli sitä lukituksi, mutta pelkästä uteliaisuudesta tarkastaessaan sitä lähemmin hän havaitsi laudoituksen syvennyksessä säpin kahvan. Hän painoi tätä, ja ovi myötäsi hiukan.
Sillä kertaa poika säikähti. Hän huomasi komeron pimeäksi, veti oven jälleen kiinni ja läksi pois uteliaisuuttansa tyydyttämättä. Mutta vähän ajan kuluttua pääsi hänen pelostaan voitolle halu tietää, mitä oli oven takana. Hän palasi talituikku kädessä, painoi säppiä uudestaan, työnsi oven auki ja astui sisälle pamppailevin sydämin.
Hän kohotti kynttiläänsä ja näki hyvin ahtaan, paljaan kammion, joka oli sovitettu seinämuuriin. Ja siinä kaikki, sillä paikka oli tyhjä — siellä ei ollut muuta kuin lattian verhona pehmeä nukkamatto. Poika tuijotti säikkyen ympärilleen, yhä odottaen jotakin kamalaa, mutta mitään ei ollut nähtävissä. Vähitellen hänen pelkonsa häipyi ja uteliaisuutensa niinikään, ja hän poistui.
Toisena päivänä hän kuitenkin komeroon palatessaan teki keksinnön. Kumpaiseenkin seinään kiinnitettynä hän näki mustan verkalapun — muutamaa tuumaa pitkän ja kolmea leveän. Hän piti kynttilää ensin toisen ja sitte toisen likellä, vaan ei saanut tajutuksi niistä mitään, kunnes huomasi, että alireunat olivat irrallaan. Silloin hän kohotti toista liepukkaa. Näkyviin tuli kapea rako, josta hän näki työpajaan, — tummana hehkuvan ahjon, kimmeltävät pulloset ja herkeämättömästi heräämistä teeskentelevän krokotiilin. Hän kohotti toista ja huomasi senkin alla raon, mutta kun senpuoleinen kamari — astrolabihuone — oli pimeä, ei hän saanut nähdyksi mitään. Hän ymmärsi kuitenkin. Komero oli vakoilupaikka, ja nämä olivat Judas-reikiä, siten sovitettuja, että kuulumaton ja näkymätön väijyjä kykeni näkemään ja kuulemaan kaikki mitä tapahtui hänen kumpaisellakin puolellaan.
Tähdistälukijan tapana oli lukita Touchet-katua lähinnä oleva iso huone mennessään kaupungille. Tästä syystä, ja koska paikka oli kielletty, poika viivyskeli Judas-reiällä, pilkistellen siihen. Hän tiesi jo enimmäkseen, mitä merkillisyyksiä tuo huone sisälsi, ja ahjon punainen hohde antoi sille hänen mielestään kummallista kodikkuutta. Hän kuunteli putoilevan tuhan ripinää ja jonkun kellokoneiston tikitystä takaseinällä. Hän alkoi tyhjänpäiväisesti luetella, mitä kaikkia esineitä hän kykeni näkemään; mutta vasituista työpajaa eristävä esirippu loi huoneen poikitse suuren varjon, ja tämän läpi hän yritti turhaan tunkea katseellaan. Paremmin nähdäkseen hän sammutti kynttilän ja katsoi jälleen. Tuskin oli hän kuitenkaan uudestaan siirtänyt silmänsä rakoon, kun hänen korvaansa tunkeutui hiljaista narinaa. Hän hätkähti ja pidätti hengitystään, mutta ennen kuin hän ehti hievahtaakaan, avautui Touchet-kadun puoleinen jykevä ulko-ovi longalleen, ja tähdistälukija astui sisälle.
Jonkun sekunnin ajan poika seisoi tuijottaen, uskaltamatta hengittää tai liikahtaa. Sitten hän ponnistautuen pudotti tilkun raolle ja hiipi hiljaa pois.