"Joutavia!" virkkoi toinen. Hän tunsi paikan ja alkoi nopeasti tointua.
"Millainen ääni se oli, mies?"
"Kumea jyrähdys. Joku liikkui."
Notredame nauroi, muttei miellyttävästi. "Se oli rupisammakko", hän selitti. "Täällä ei ole mitään muuta elollista. Portaiden yläpäästä on ovi lukittu. Se on myös paksu. Kymmenkunta ihmistä saattaisi olla sen takana, heidän kuulemanansa ainoatakaan sanaa tästä huoneesta, mutta tulkaa katsomaan."
Hän astui edellä huoneen takapäähän, siirsi syrjään muutamia isompia esineitä ja näytti de Vidochelle, että siellä ei ollut ketään. Sittekin oli nuori mies vain puolittain vakuutettu. Yhä silloinkin, kun rupisammakko löytyi lattialle vierineestä pääkallosta pilkistelemässä, hän vilkui ympärilleen epätietoisena. "En luule, että se oli tuo", hän väitti. "Oletteko varma siitä, että tuo ovi on lukossa?"
"Koettakaa", vastasi tähdistälukija lyhyeen.
Hra de Vidoche koetti ja nyökkäsi. "On kyllä", hän sanoi. "Ulos täältä kuitenkin tahdon päästä. Antakaa minulle se aine pian."
Mustapukuinen mies kohotti lamppua toisella kädellään ja toisella valitsi ruukkusesta kaksi pienoista keltaista kääröä. Hän seisoi tovin punniten niitä kämmenellään ja ihastellen niitä, näköjään haluttomana eriämään niistä. "Ne ovat valtaa", hän sanoi äänellä, joka ei suurestikaan kohonnut kuiskausta ylemmäksi. Hälytys oli koetellut hänenkin hermojaan, ja hän ei ollut aivan kunnossaan. "Kaikkein suurinta valtaa — kuolemaa. Ne ovat Ylemmän holvioven avain — oikea Pulvis Olympicus. Kun ottaa toisen tänään ja toisen huomenna, nesteessä, niin ei tunne nälkää tai kylmää, ei puutetta eikä mitään maallista halua ajan loppuun asti Englannin kuningas-vainaja nautti sitä — mutta tuossa, annos on teidän, ystäväiseni."
"Onko se tuskallista?" kuiskasi nuori mies väristen ja katsoen toisaanne.
Kiusaaja irvisti hirvittävästi. "Mitä se teihin kuuluu?" hän sanoi. "Se ei väännä hänen suutansa niskakuoppaan. Se riittää teille tietää."
"Se ei tule ilmi?"