"Älkäähän nyt!" vastasi tähdistälukija heilauttaen kättänsä lepyttävästi. "Lupasinhan, ja minä pidän aina sanani."
"Niin, mutta nyt — nyt!" tiuskasi nuori mies kuohuksissaan. "Olette leikitellyt kanssani kyllin kauvan. Luuletteko, että minä rupean viettämään yöni tässä ruumishuoneessanne?"
Notredame alkoi peljätä, että hän oli päästänyt julman hauskutuksensa liian pitkälle. Hän oli nauttinut äärettömästi äkillisestä keksinnöstä: sellaisesta, joka avasi loppumattoman sarjan konnankoukkuja ja rosvousta hänen kaukonäköiselle tuijotukselleen. Mutta hänen toimintaansa ei sopinut asiatuttavan ärsyttäminen äärimäisyyksiin, ja hän muutti sävyänsä. "Rauhoittukaa", hän sanoi nöyrästi levittäen kätensä. "Saatte sen nyt, aivan heti. On vain pikku edellytys."
"Mainitkaa se!" sanoi toinen käskevästi.
"Hinta. Horoskooppi, jossa kuoleman talo on nousuasennossa — Ylempi holviovi, kuten me sitä nimitämme — vaatii sata livreä, hra de Vidoche. Siinä on vaaraa, nähkääs."
"Sen saatte. Antakaa minulle se — se aine!"
Nuoren miehen ääni vapisi, mutta suuttumuksesta ja maltittomuudesta eikä pelosta. Tähdistälukija huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen ja asettui oikeaan asemaansa. Hän astui pitemmittä puheitta pikku laudakon ääreen työpajan pimeimpään loukkoon ja kurkoitti sieltä käteensä sulatusruukkusen. Hän kurkisteli siihen, selin vieraaseensa, kun hra de Vidoche hätkähtäen huudahti, juoksi häntä kohti ja tarttui hänen käsivarteensa. "Sinä paholainen!" sähähti nuori mies — hän oli vaalea huulia myöten ja hytisi kuin horkassa — "täällä on joku! Joku kuuntelee!"
Silmänräpäyksen ajan seisoi mustapukuinen mies hengittämättä, käsi pidätettynä, kumppaninsa kauhun varjo synkistämässä kasvojaan. Hra de Vidoche viittasi vapisevalla sormellaan portaisiin, jotka johtivat talon taempaan osaan, ja niihin nuo molemmat kohdistivat ahdistuneet, syylliset silmänsä. Lamppu paloi lekuttaen, käryten. Huone oli täynnä varjoja, kaameita epämuotoisia haamuja, jotka nousivat ja laskivat valon mukana ja saivat jotakin kauhistuttavaa tuntua äkillisissä ilmestyksissään ja katoamisissaan. Mutta koko paikassa ei ollut mitään niin pöyristyttävää tai rumaa kuin nuo kahdet pahanilkiset, tyrmistyneet kasvot, jotka tuijottivat pimeään.
Mustapukuinen mies keskeytti ensimäisenä äänettömyyden. "Mitä kuulitte?" hän jupisi viimein, kauvan, kauvan odotettuaan ja väijyttyään.
"Joku liikkui tuolla", vastasi Vidoche hiljaa. Hänen äänensä vapisi vielä, kasvot olivat verettömät kauhusta.