Hän jäi siihen asentoon noin minuutiksi. Sitte hän kääntyi ja hiipi jälleen alas, seisten ajatuksissaan portaitten juurella, kasvoillaan niin tavattoman hämmästyksen ilme, että mies oli melkein muuttunut. Hän oli kuullut tai nähnyt jotakin, mitä hän ei kyennyt ymmärtämään! Jotakin uskomatonta, jotakin melkein ihmetyöltä tuntuvaa! Sillä kaikki muu, hänen rikollinen hankkeensakin, näytti kuoleutuneen pelkkään ihmetykseen.
Puutumus piti häntä vallassaan, kunnes hän kuuli tähdistälukijan askeleet. Silloinkin hän vain kääntyi katsomaan. Mutta jos mykät huulet ovat milloinkaan ilmaisseet kysymyksen, niin hänen huulensa haastoivat.
Mustapukuinen mies nyökkäsi äänettömästi. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastuvan siitä, että toinen oli kuullut tai nähnyt mitä oli. Hänessäkin oli sama ilmiö saanut aikaan muutoksen. Hänen silmänsä kiiluivat, kulmakarvat olivat kohoutuneet, kasvoilla oli voitonriemun ja itserakkauden valju myhäily.
Hra de Vidoche sai vihdoin sanoiksi. "Vaimoni!" hän kuiskasi.
Tähdistälukijan olkapäät nousivat korviin. Hän levitti kätensä. Hän nyökkäsi — kerran, toisen. "Mais oui, madame!" hän sanoi.
"Täällä? — nyt?" sopersi hra de Vidoche suurin silmin.
"Hän on astrolabikamarissa."
"Mon Dieu!" huudahti aatelismies. "Mon Dieu!" Ja sitte hän vavahti ikäänkuin olisi joku astunut hänen hautansa yli. Hänen kasvonsa olivat valjut. Hirmustusta sekaantui hänen ihmetykseensä. "En käsitä", hän mutisi viimein. "Mitä se merkitsee? Mitä hän täällä tekee?"
"Hän on tullut ostamaan lemmenjauhetta", vastasi Notredame, huulet arvoituksellisessa hymyssään.
"Kelle?"