"Paljonko tämä maksaa, monsieur?" kysyi madame arasti, kätkettyään kallisarvoiset kääröt poveensa. Hän oli saanut tarvitsemansa; hänellä oli ahdistava kiire päästä pois.
"Kaksikymmentä livreä", vastasi salatie teilijä kylmäkiskoisesti.
"Lumous pätee yhdeksän kuukautta. Sitte —"
"Tarvinnen lisää?" kysyi madame, sillä toinen oli pysähtynyt.
"Ka, ei, en luule", vastasi tähdistälukija hitaasti — epäröiden omituisesti, melkein änkyttäen. "Teidän kohdaltanne, madame, luulen tehon jäävän pysyväiseksi."
Madamella ei ollut mitään vihiä noiden sanojen haaveellisesta vaikuttimesta, niiden hirmuisesta leikkisyydestä, ja hän maksoi ilomielin. Salatieteilijä ei tahtonut ottaa rahaa käteensä, vaan pyysi häntä laskemaan sen isolle avoimelle kirjalle, koska metalli oli sekoitettu eikä puhdasta kultaa. Parilla muullakin tavalla hän näytteli osaansa, kehoittaen madamea esimerkiksi — jos hän tahtoi kartuttaa lumouksen voimaa — tuijottamaan Venus-tähteen puolen tunnin ajan joka ilta, vaan ei lasin läpi tai jättäen mitään metallia ylleen. Ja sitte hän päästi kävijänsä ulos siitä ovesta, joka avautui hiljaiselle kadulle.
"Madamella on kaiketi kamarineitonsa tai joku palkollisensa saattolaisenaan?" hän sanoi katsellen ylös ja alas katua. "Tai minä —"
"On, kyllä, kyllä!" vastasi toinen huohottaen kylmässä yöilmassa. "Hän on täällä. Hyvää yötä, monsieur."
Salatieteilijä jupisi joitakuita sanoja vieraalla kielellä, ja madame de Vidochen palvelijattaren tullessa esiin varjosta tätä vastaan hän kääntyi ja palasi sisälle.
Yö oli pimeä kuten kylmäkin, mutta mielenkuohunsa ensi kuumeessa ei madame siitä välittänyt. Hän antoi kamarineitonsa kietoa hänet lämpimästi ja vetää viitan tiukemmin kaulansa ympäri; mutta hän oli tuskin tietoinen siitä huomaavaisuudesta ja vastaanotti sen kuten lapsi — sanattomana. Hänen silmänsä paistoivat pimeässä; sydäntä tykähdytteli suloinen riemastus. Hänellä oli loihtu — onnellisuuden avain! Hänellä oli se povessaan, ja tuon tuostakin hänen sormensa tunnustelivat sitä viitan ja yön suojassa, jotta se vain pysyisi tallella. Häntä eivät enää häirinneet ne arvelut, joita hänen mieleensä oli tullut valmistautuessaan äskeiseen kohtaukseen. Iloissaan ja huojennuksissaan siitä, että koetus oli kestettyjä lemmenjauhe saatu, hän ei tuntenut mitään epäilyä, mitään epäluuloa. Hän eli ainoastaan sitä hetkeä varten, jolloin hän saisi panna taika-aineen koetteelle ja nähdä rakkauden jälleen heräävän noissa silmissä, jotka kohtalo oli tehnyt hänen elämänsä johtotähdiksi, hymyilivätpä ne tai katsoivat nurjasti.
Kadut olivat kylmyyden johdosta kylläkin hiljaisina. Kukaan ei ottanut huomatakseen noita kahta naista heidän sipsuttaessaan seinävierien suojassa. Pian kuitenkin alkoi läheisen kirkon kello moikua jumalanpalvelukseen kutsuen, ja se hätkähdyttävä ääni toimitti madamen äkkiä maan päälle takaisin jähmetyttäväsi ja karmivasti. Hän seisahtui. "Mitä nyt?" hän sanoi. "Se ei voi tarkoittaa yömessua. Puuttuu vielä kolme tuntia keskiyöstä."