"Vai niin", sanoi madame hitaasti ja miettivästi; "hyvä on. Eikö muuta?"
"Ei muuta", vastasi poika peräytyen askeleen, mutta näköjään vastahakoisesti.
Margot oli kaiken aikaa siirtynyt pikku erin lähemmäksi ja tuli nyt ihan luokse. "Nyt, hyvä rouva", hän sanoi terävästi, "pyydän teitä lopettamaan. Tämä ei ole mikään sovelias paikka meille tähän aikaan yöstä, ja tuon pikku pirulaisen pitäisi olla omilla asioillaan. Ihan minä nykistyn viluun, ja noiden veneitten kitkuminen virralla panee minut ajattelemaan pitkiä hirsipuita ja ruumiita, niin että kylmät väreet karmivat selkäpiitäni! Ja vartiokin tulee tänne tuotapikaa."
"Hyvä on, Margot", vastasi madame; "minä tulen". Mutta hän katseli yhä poikaa ja viivytteli. "Olet siis varma, että sinulla ei ole muuta sanottavaa?" hän virkkoi hiljaa.
"Ei muuta", vastasi poika.
Madame piti hänen sävyänsä omituisena ja ihmetteli, minkätähden hän siekaili, — miksi hän ei rientänyt pois, ollessaan avopäin näin kylmällä. Mutta Margot hoputti häntä jälleen, ja hän kääntyi sanoen vastahakoisesti; "Hyvä on, minä tulen."
"Niin, tuleehan joskus joulukin!" nurkui palkollinen. Ja tällä kertaa hän suorastaan tarttui emäntänsä käsivarteen ja kiidätti hänet pois.
"Tuo ei ollut hyvä vastaus, Margot", virkkoi madame tovin kuluttua, heidän edettyään muutamia askeleita ja vilistäessään käsitysten Grève-turun yli, tuulta vasten puskien, "sillä nythän on enää neljä päivää jouluun! Sen olit unohtanut!"
"Jo totisesti lienettekin pyörällä päästänne, hyvä rouva!" sanoi kamarineito huonotuulisena. "En ole nähnyt teitä noin hyvällä mielellä kahteentoista kuukauteen, ja minut taasen pyrkii ihan painamaan maahan vilu ja vartion ja monsieurin pelko. Kylläpä te taisitte siellä kuulla oivallisia uutisia."
Mutta madame ei vastannut. Hän ajatteli viime joulua. Hänen miehensä oli lähtenyt kemuihin Kardinaalipalatsiin, joka oli silloin rakenteilla. Hän oli tarjoutunut mukaan, ja mies oli kiroten vakuuttanut hänelle, että jos hän tuli, joutuisi hän sen muistamaan kaiken ikänsä. Niinpä olikin hän jäänyt yksin kotiin — se oli hänen ensimäinen joulunsa Parisissa. Hän oli käynyt messussa ja sitten istunut päivän pitkän itkien kylmässä, loisteliaassa talossa. Puolet palveluskuntaa oli livistänyt liikkeelle, ja hänen kamarineitonsa oli ollut kärtyinen, ja tuntikausiin ei hän ollut nähnyt ketään lähellään.