Hetken äänettömyys. Sitte: "Ruokkoa lamppu, senkin nahjus! Etkö näe sen tupehtuvan? Tahdotko jättää minut pimeään? Sacré! Ihan tätä luulisi hoidostaan päättäen sikolääväksi!"
Mies oli tottunut potkimiseen ja morkkaamiseen, mutta hänestä tuntui kuin olisivat isännän oikut olleet saamassa uuden suunnan. Hänen asiansa ei kuitenkaan ollut ajatella. Hän siistisi lampusta karstan, otti viitan ja hatun ja teki lähtöä, kun Vidoche kutsui hänet takaisin. "Pistä pölkky pesään", hän käski, "ja anna minulle tuo juoma. Nom du diable, jopa on kylmä! Sinä olet nukkunut, senkin laiska koira!"
Mies vannoi, että niin ei ollut asian laita, ja hra de Vidoche kuunteli hänen vakuutuksiaan niinkuin olisi kuullut niitä. Todellisuudessa hänen ajatuksensa pyörivät muissa asioissa. Tapahtuukohan se tänään vai huomenna vai seuraavana päivänä? hän aprikoitsi itsekseen synkeästi. Ja mitenkähän se — tehoo? Lienenkö silloin täällä kotosalla, vai tultaneeko minulle kertomaan? Sairastuneeko hän kuihtumaan hitaasti ja kuolemaan johonkin näköjään tavalliseen tautiin, pappi vierellään? Vai herännenkö yöllä kuulemaan hänen kirkunaansa ja saamaan kutsun katselijaksi hänen tuskanväänteisiinsä, tukehduskohtauksiinsa, hänen rukoillessaan kaikilta pelastusta — pelastusta hirveistä kärsimyksistä. Hyvä Jumala! Hiki kihoili hänen otsalleen. Häntä värisytti. "Anna minulle tuo!" hän änkkäsi käheästi, ojentaen tutisevan kätensä. "Anna tänne, kuuletko!"
Mies oli lämmittämässä kolpakkoa, mutta nousi kiireesti ja ojensi sen isännälle.
"Aseta kynttilöitä huoneeseeni! Ja kuules — sinä nukut siellä tämän yötä. En jaksa hyvin. Mene nostamaan olkikuposi, ja ole joutuisa."
Vidoche kuunteli kolpakko kädessään, sillaikaa kun mies haki eteissuojamasta kynttilän ja muutamia peitteitä sekä ylikertaan palaten avasi oikealta oven — ei sitä, jota vasten poika lojui. Palvelija meni huoneeseen ja puuhasi siellä jonkun aikaa, isäntänsä istuessa kyyristyneenä tulen ääreen, ajatellen synkin kasvoin. Hän yritti kääntää ajatuksiaan Farincourtiin ja lähipäivien seurauksiin sekä moniin muihin seikkoihin, joita hänen mielensä oli viimeksi ollut liiankin hetas pohtimaan. Mutta nyt eivät hänen aatoksensa olleet määrättävissä. Ne palasivat yhä uudestaan vasemmanpuoleiselle ovelle. Hän huomasi kuuntelevansa, odottavansa, vilkuvansa siihen vaivihkaa. Ja tätä saattaisi kestää päiväkausia. Dieu! talosta koituisi helvetti! Hänen täytyi lähteä pois. Hän päätti matkustaa jollakin verukkeella, kunnes — kunnes joulu olisi sivuutettu.
Hän vavahti, kirosi itseänsä hiljaa houkkioksi ja joi yhdellä siemauksella puolet mausteviinistä. Laskiessaan kolpakon huuliltaan hän kuuli selkänsä takaa hisauksen ja vilkaisi hätkähtäen olkansa yli. Mutta rasahdus tuli nähtävästi likeisestä huoneesta, missä palvelija liikkui, ja toistamiseen kiroten Vidoche tyhjensi kolpakon ja laski sen pöydälle.
Hän oli tuskin tehnyt sen, kun oikaisihe äkkiä suoraksi ja jäi siihen asentoon kotvaseksi, suu puoliavoinna, silmät tuijottavina. Hänet valtasi jonkunlainen kouristus. Hampaat loksahtivat yhteen. Hän hoippuu ja harasi kiinni pöydänlaidasta. Kasvot punertuivat — purppurankarvaisiksi. Aivot näyttivät olevan pakahtumaisillaan, silmät veristyivät. Hän yritti parkaista, hälyttää, hengähtää, mutta kurkku oli kuin ruuvipihtiin pusertunut. Hän oli tukehtumaisillaan ja huojui jaloillaan, kun mies sattumalta astui ulos makuuhuoneesta.
Hirveällä ponnistuksella sai Vidoche puhutuksi. "Kuka — valmisti — tämän?" hän ähkäisi.
Palvelija hätkähti, hänen ulkomuotonsa säikäyttämänä. Hän vastasi kuitenkin itse sekoittaneensa mausteet.