"Katso — kolpakon — pohjaan!" sopersi Vidoche kamalalla äänellä. Hän heilui edes takaisin ja pysyi pystyssä ainoastaan pöydästä pidellen. "Onko siellä — siellä mitään?"
Palvelija oli hirveästi säikähdyksissään, mutta hän älysi totella. Hän otti kolpakon ja tirkisti siihen. "Onko — siellä — jauhetta?" kysyi Vidoche, jonka kasvot vääntyivät kauhistavaan värveeseen.
"Siellä on — jotain", vastasi mies kalisevin hampain. "Mutta sallikaa minun noutaa apua, monsieur. Te ette voi hyvin. Te olette —"
"Kuoleman oma!" huusi eksytetty murhaaja, ja hänen äänensä kohosi sanomattoman epätoivon ja kauhun kirkunaan. "Kuoleman oma! Olen myrkytetty! Vaimoni!" Sen sanan parkaistessaan hän horjahti. Hän menetti otteensa pöydänlaidasta. "Haa, mon Dieu! Armoa! Armoa!" hän rääkyi.
Samassa hän vääntelehti pitkällään lattialla ja kiljui huikeasti — niin hirvittävästi, että siinä silmänräpäyksessä ovet lennähtivät auki ja nukkujat heräsivät, ja heti oli huone — vaikka lamppu oli pirstautunut sammuksiin hänen kamppailussaan kumoutuneena — täynnä kynttilöitä ja säikähtyneitä kasvoja ja lyyhistyneitä olentoja ja naisia, jotka tukkivat korvansa ja itkivät. Oviaukkoihin ahtautui lisää kasvoja, portailta kajahteli hälytyksen ääniä. Kaikkialla oli tuoksinaa ja hyörivää tepastusta. Yksi juoksi hakemaan lääkäriä, toinen pappia, kolmas vartiota. Talo näytti saaneen äkillisen elämän; vieläpä pihallakin, missä portinvartija oli kapaissut paikaltaan ja ovet ammottivat avoinna, parveili ällisteleviä vieraita, jotka tuijottivat ikkunoihin ja vilahteleviin kynttilöihin ja kyselivät, kenen oli talo, tai vastasivat, että se oli hra de Vidochen.
Oli ollut. Mutta nyt jo se mies, joka oli vastikään mennyt ylikertaan niin täynnä voimaa ja katalaa juonimista, makasi henkitoreissaan, puhumattomana, kuolemankielissä. Hänet oli nostettu makuulavalle, jonka joku oli raahannut viereisestä huoneesta, ja ensimältä ei ollut suinkaan puuttunut auttajia tai kerkeitä käsiä. Yksi päästi auki hänen kaulahuivinsa ja toinen ihokkaansa, ja pari kolme kylmäverisintä piteli häntä kouristusten kohdatessa. Mutta sitte kuiskattiin taikasana: "myrkkyä!" ja yksitellen kaikki, hänen vastaanottajanaan ollut mieskin ja madamen kamarineito, vetäysivät loitolle ja jättivät nuo kaksi kahden kesken. Tuhankarvainen ruumis virui makuulavalla, ja pökertyneenä ja kauhuissaan kyyristeli madame sen yli; mutta palkolliset seisoivat syrjässä tiheänä piirinä ja katselivat kohtausta synkein ja pelokkain kasvoin, toiset koneellisesti pidellen kynttilöitä, toisilla yhä käsissään kulhot ja pesuvadit, joita he eivät rohjenneet käyttää, tuon sanan kiertäessä alituisena supatuksena.
Näytti siltä kuin olisivat syyttävät tavut tunkeutuneet seinien ulkopuolellekin, sillä ensimäisenä saapui kaupunginvartion kapteeni, ennen lääkäriä tai pappia. Hän harppasi kalisevin miekoin ylös portaita, työnsi uutimet sivulle ja seisoi katsellen kummallista kohtausta, jota lukuisat kynttilät hujan hajan pideltyinä valaisivat kuin näyttämöryhmää. "Kuka se on?" hän kysyi hiljaa, koskettaen likeisimmän palvelijan käsivartta.
"Hra de Vidoche", vastasi mies.
"Onko hän kuollut?"
Mies luimisteli hänen edessään. "Kuollut, tai jokseenkin", hän kuiskasi. "Niin, monsieur."