"Hän ei siis ole kuollut?"
"En tiedä, monsieur."
"No, miksi lemmossa siis toljotatte kaikki kuin palkatut murehtijat hautajaisissa?" sadatteli soturi. "Ja vielä jättävät madamen yksikseen. Myrkkyä, hä? Vai niin!" ja hän vihelsi hiljaa. "Sentähden te siis tuijotatte kuin olisi miehessä rutto? Suuria ämmälaureja koko joukko! Mutta tässä tulee lääkäri. Pois tieltä nyt", hän lisäsi ylenkatseellisesti, "älköönkä yksikään lähtekö huoneesta".
Hän astui esiin lääkärin kanssa, ja jälkimäisen polvistuessa tekemään tutkimustansa kapteeni mutisi joitakuita lohdutuksen sanoja madamen korvaan. Hän olisi kuitenkin voinut säästää itseltään sen vaivan, sillä toinen ei häntä kuullut tai ottanut huomatakseen. Madame oli kutsuttu niin äkkiä, ja tapaus oli niin kerrassaan katkaissut hänen ajatustensa langan, että hän ei ollut vielä yhdistänyt miehensä sairautta mihinkään omaan toimenpiteeseensä. Hän oli täydellisesti unohtanut illan yrityksen, sen aavistukset ja toiveet. Toistaiseksi häneltä säästyi se kauhu. Mutta tämä sairaus yksistään riitti lannistamaan hänet, turruttamaan hänet kaikelle viihdytykselle tylsäksi. Hän ei enää muistanut miehensä kylmäkiskoisuutta, vaan ainoastaan niitä menneitä päiviä, jolloin tämä oli tullut hänen maalaiskotiinsa mustapartaisena ja rohkeasilmäisenä Apollona sekä kosinut häntä rajusti ja vastustamattoman voimakkaasti. Kaikki hänen vikansa, kaikki loukkauksensa olivat nyt häipyneet rakastavan vaimon mielestä, johon palautuivat hänen kauneutensa, reippautensa, kuohahtelevat tunteensa ja urheutensa. Kamala tuska kouri surevan sydäntä, kun hän huomasi miehensä sydämen lakanneen tykkimästä. Hän tirkisti valkeakasvoisena lääkärin silmiin, odottaen ahdistuneesti tämän huulten liikkuvan. Jos hän lainkaan muisti matkaansa Touchet-kadulle, niin se tapahtui ainoastaan ajatellen, kuinka rauenneita nyt olivat hänen toiveensa. Mies, jonka hän tahtoi voittaa takaisin, oli ainiaaksi erinnyt hänestä!
Lääkäri pudisti päätänsä vakavasti suoristautuessaan. Hän oli yrittänyt iskeä potilaasta suonta, odottamatta tässä hätätilassa parturin kutsumista paikalle; mutta veri ei juossut. "Se on turhaa", hän sanoi. "Teidän tulee koota rohkeutenne, madame. Enemmän rohkeutta kuin yleensä vaaditaan", hän jatkoi juhlalliseen, melkein ankaraan tapaan. Hän katsahti ympärilleen ja kohtasi kapteenin silmäyksen. Hän teki tälle merkin.
"Hän on kuollut?" jupisi madame.
"Hän on kuollut", vastasi lääkäri verkalleen. "Ja tehtäväni ulottuu pitemmällekin, madame. Velvollisuuteni on sanoa, että hänet on myrkytetty."
"Kuollut!" nyyhkäisi sureva kuivin silmin. "Kuollut!"
"Myrkytetty, sanoin, madame", muistutti lääkäri melkein tylysti.
"Vanhemmalla miehellä voitaisiin näitä oireita tulkita halvaukseksi.
Mutta tässä tapauksessa ei. Hra de Vidoche on myrkytetty."
"Olette selvillä siitä seikasta?" virkkoi vartion kapteeni. Hän oli harmaapäinen vanhanpuoleinen mies, äskettäin siirretty taistelukentältä Parisin roskaväen kaitsijaksi, ja hänen luontaista suopeuttaan ei ollut pahuuden naapuristo kokonaan häivyttänyt.