"Täydellisesti", vastasi lääkäri. "Ja siitäkin, että myrkky on ehdottomasti annettu hänelle viime tunnin aikana."
Madame nousi väristen vainajan viereltä. Tämä uusi hirmu, paljoa pahempi kuin kuoleman kauhu, tuntui työntävän hänet ruumiin luota, nostavan heidän välilleen raja-aidan. Pehmeä valkoinen kauhtana, jonka hän oli heittänyt ylleen rientäessään vuoteeltaan, ei ollut hänen poskiansa valkoisempi; kynttilät eivät kiiluneet kirkkaammin kuin hänen säikystä laajenneet silmänsä. "Myrkytetty!" hän mutisi. "Mahdotonta! Kuka hänet olisi myrkyttänyt?"
"Siinäpä juuri kysymys, madame", vastasi vartion kapteeni, ei ilman sääliä — ja ihailua. "Ja jos, kuten kuulimme, myrkky on annettu tunnin kuluessa, ei siihen kai ole vaikea saada vastausta. Älköön yksikään lähtekö huoneesta", hän jatkoi viiksiänsä kierrellen, "Missä on kamaripalvelija, joka oli hra de Vidochen luona?"
Mies astui esiin ryhmästä, vapisten pelosta, ja kertoi lyhyeen kaiken tietämänsä; hän oi jättänyt isäntänsä tavallisessa voinnissa ja tavannut hänet jonkunlaisen setken kohtaamana; Vidoche oli käskenyt hänen kurkistaa kolpakkoon, ja sen pohjalla hän oli havainnut sakkaa, jota ei olisi pitänyt siellä olla.
"Sinä sekoitit itse viinin?" sanoi vartion kapteeni terävästi.
Mies myönsi, voivotellen ja puolustautuen.
"Hyvä on. Tahdon nyt puhutella madamen kamarineitoa", sanoi kapteeni.
"Kuka hän on? Kai hän on täällä. Astukoon esiin."
Kymmenen kättä oli kerkeitä osoittamaan hänet, kymmenisen kynttilää kohotettiin, jotta chevalier du Guet saisi nähdyksi hänet paremmin. Hänet työnnettiin, tyrkittiin, pakoitettiin eteenpäin, kunnes hän seisoi vapisten siinä, missä mies äsken. Mutta ei kauvan. Kapteenin ensimäinen kysymys oli vielä huulilla, kun nainen äkkiä epätoivoisesti liikahtaen heittäysi polvilleen hänen eteensä ja parkaisi lamaannuttavan kauhun tilassa ryömien, että hän tahtoi ilmaista kaikki — kaikki! Kaikki, jos he päästäisivät hänet menemään! Kaikki, jos he eivät kiduttaisi häntä!
Kapteenin kasvot kävivät ankariksi, hänen suupieliinsä tuli jäykkä piirre. "Puhu!" hän sanoi lyhyeen ja luoden nopean syrjäsilmäyksen hänen emäntäänsä, joka seisoi kuin kivettyneenä. "Puhu, mutta silkkaa totta, vaimo!" ja ihmetyksen ja pelon sorina kiersi piiriä.
On syytä mainita, että Ranskassa siihen aikaan erityisesti kammottiin salamyrkytyksen rikosta, etenkin miesten myrkyttämistä vaimojensa toimesta. Sitä luultiin yleiseksi; sitä epäiltiin monissa todistamattomissa tapauksissa. Miehet tunsivat olevansa naisten armoilla, joilla heidän vuode- ja pöytäkumppaneinaan oli usein vaikutin ja aina tilaisuus; ja rikoksen helppoon toimeenpanoon ja vaikeaan keksimiseen suhtautui se ankaruus, jolla sitä ilmisaatuna palkittiin. Condén prinsessan korkea arvo — hän kun oli syntyään Tremouille ja avioliitossaan kuului Bourbonien kuningassukuun — ei kyennyt säästämään häntä kidutuksesta, kun häntä epäiltiin tästä; ja huomattavan miehen äkillinen kuolema riitti usein alistamaan hänen palvelijoitaan ja olletikin hänen vaimonsa uskotun silloisen oikeudellisen tutkistelun kauhuihin. Madamen kamarineito tiesi kaiken tämän. Sellaiset seikat olivat hänen luokkansa vasituisia puheenaineita, ja hän heitti sikseen sekä uskollisuuden että ymmärtäväisyyden, joutuessaan sen hirveän pelon valtaan, että oikea hetki siirtyisi ohi ja joku muu ehtisi hänen edelleen.