"Kyllä! Kyllä! Kaikki!" hän kirkui. "Ja minä vannon sanani todeksi! Hän meni erääseen Tournelles-korttelin taloon tänä iltana!"
"Hän? Kuka on hän, nainen?" kysyi kapteeni tuikeasti.
"Rouva tuossa! Hän viipyi tunnin. Minä vartosin ulkopuolella. Takaisin tullessamme juoksi joku poika perässämme ja puheli hänen kanssaan St. Gervais'n kuistin juurella. Hän lähetti minut pois, ja minä en tiedä, mitä asiata pojalla oli. Mutta kotiin päästyämme, ja kun hän luuli minun nukkuvan, hän hiipi ulos huoneesta ja tuli tänne ja pani jotain tuohon kolpakkoon. Minä kuulin hänen menevän ja livahdin ovelle, ja verhojen raosta minä näin hänen tekevän sen, mutta minä en tiennyt, mitä se oli taikka mitä hänellä oli mielessä. Olen puhunut totta. Mutta minä en tiennyt, en tiennyt! Minä vannon, että minä en tiennyt!"
Kapteeni vaiensi hänen vakuuttelunsa tuimalla liikkeellä ja kääntyi hänestä syytettyyn. "Madame", hän sanoi matalalla, epävarmalla äänellä, "onko tämä totta?"
Iskun kohtaama seisoi painaen molemmin käsin rintaansa ja katseli marmorikasvoin, ei häneen, vaan hänen ylitseen. Hän näytti tuskin hengittävän, niin täydellinen oli häntä kahlitseva kamala hiljaisuus. Kapteeni luuli, että hän ei kuullut, ja aikoi toistaa kysymyksensä, mutta silloin hän liikutti huuliansa omituisen koneellisesti ja puhui vaivaloisen ponnistuksen tehtyään. "Onko se totta?" hän kuiskasi — tuossa lamaantuneessa hiljaisuudessa kuului selvästi joka tavu, ja heti hänen ensi sanastaan joutuivat muutamat naiset puistatusten valtaan — "onko totta, että olen surmannut mieheni? Kyllä, minä olen surmannut hänet. Rakastin häntä, ja olen surmannut hänet. Rakastin häntä — minulla ei ollut ketään muuta rakastaakseni — ja olen surmannut hänet. Jumala on sallinut näin sattua tässä maailmassa. Te olette todellinen, ja minä olen todellinen. Tämä ei ole unta. Hän on sallinut."
"Mon Dieu!" jupisi kapteeni, erään naisen purskahtaessa äänekkääseen itkuun. "Hän on mielipuoli!"
Mutta madame ei ollut järjiltään, tai hän oli seonnut vain hetkellisesti. "On kummallista", hän pitkitti vääntyvin huulin, mutta samalla tasaisella äänenpainolla, joka kuulijain korvissa sointui pahemmalta kuin mikään julma julistaminen, "että semmoista voi sattua. Jumala ei saisi sitä sallia, sillä minä rakastin häntä. Rakastin häntä, ja olen surmannut hänet. Minä — mutta kenties herään pian ja huomaan nähneeni unta. Tai kenties hän ei ole kuollut. Onko hän? Haa, onko, mies? Sanokaa!"
Viime sanat kirposivat hänen huuliltaan äkillisenä hurjapäisenä tiedustuksena, ja samalla hän havahtui ikäänkuin horrostilasta. Hän hypähti lääkäriä kohti, katsoi sitten äkkiä kääntyen ruumiiseen ja heittäysi sen yli kamalaan nauruun ratketen. Hänen kimakat raivonpurkauksensa täyttivät niin ilman, kajahtelivat niin kammottavasti alikerran tyhjässä eteissuojamassa, tunkeutuivat niin repivästi aivoihin, että kapteeni paineli käsillään korviansa ja miehet vetäysivät taaksepäin, katsoen naisiin.
"Hoivatkaa häntä!" sanoi kapteeni polkien jalkaa raivostuksissaan ja puhutellen lääkäriä. "Minun on otettava hänet mukaani, mutta tällaisena en voi häntä viedä. Hoivatkaa häntä, mies. Antakaa hänelle jotakin, rohtoa, vaikka myrkkyä — mikä vain vaientaa hänet! Hänen parkunsa kaikuu korvissani vielä vuoden kuluttua. No, vaimo, mitä nyt?" hän jatkoi kärsimättömästi. Madamen kamarineito oli koskettanut hänen käsivarttaan.
"Poika!" mutisi tämä. "Poika!" Hänen hampaansa löivät loukkua kauhusta. Hän viittasi palkollisten tiheimpään ryhmään, isoihin oviverhoihin päin, jotka sulkivat näkyvistä portaat.