Poika näytti neuvottomalta ja pettyneeltä. Hänen huulensa värisivät, punehdus katosi. Hän silmäsi sinne ja tänne ja pudisti viimein päätänsä. "En tiedä", hän sanoi heikosti.
"En minäkään", vastasi ratsumies, sanojensa ponneksi sivaltaen pitkää ruskeata saapasvarttansa raipallaan ja katsellen ankarasti ympärilleen. "En minäkään. Ja vieläpä saat uskoa minun suustani, että mitään sennimistä aatelissukua ei ole Ranskassa! Ja kuule minulta toinenkin varma totuus. Olen varakreivi de Bresby, ja minulla on kuvernöörin asema Guiennessa. Pidä tätä ilvettä minun kreivikunnassani, niin ruoskitutan teidät molemmat röyhkeinä peijareina, ja sinut, rumpumestari, minä lisäksi merkitytän poltinoralla! Paina se mieleesi, miekkonen, ja näytellessäsi karttele Perigordin aluetta. Siinä kaikki."
Hän sivalsi samassa hevostaan ja ratsasti tiehensä; vanhan soturin tavoin hän istui niin suorana satulassa, ettei nähnyt mitä takanaan tapahtui, — että poika hätäisesti huudahtaen hypähti eteenpäin ja olisi seurannut häntä, ellei näytösmiehen kouraisu olisi pidättänyt. Vieras karautti pois, välinpitämättömänä ja taaksensa vilkaisematta, ja hetkisen kiihkeästi rynnistettyään isäntänsä kanssa talttui poika.
"Sinua pahusta!" karjui rummuttaja ravistellen häntä. "Mikä ampiainen sinua on pistänyt? Vai et ole siivolla? Tuosta saat, ja tuosta!" ja hän löi lasta raakamaisesti kasvoihin — kahdesti.
Jotkut huusivat häpeää ja jotkut nauroivat. Mutta asia ei kuulunut kehenkään, ja näkyvissä oli satakin huviketta. Mitä merkitsi pieni poikanen tai joku isku markkinahumussa? Parinkymmenen kyynärän päässä tepasteli notkuvalla lavalla tanssijatyttö, oikea tenhotar — tai siltä hän näytti neljän talikynttilän valossa. Melkein tyrkkien häntä kyynäspäillään seuhtoi vieressä taiteilija, joka oli saavuttanut kaikki luonnon salaisuudet paitsi puhtauden ja kauppasi tuiki taattuja lemmenjuomia ja ikuisen nuoruuden nestettä — vaskilantista! Ja näiden takana levisi sarja ihmeitä ja luonnonoikkuja, kaikki lisäten osuutensa meluun. Katselijat hupenivatkin yksitellen, nykäyttäen olkapäitänsä tai halveksivasti hymähtäen, kunnes ainoastaan kolmikkomme oli jäljellä: mestari Viekassilmä laskien ansioitaan, poika nyyhkyttäen piennarta vasten, jolle oli heittäytynyt, ja apina sopertaen ja älisten yläpuolella — tummana, muodottomana varjona näkymättömällä köydellä. Yö oli nimittäin tulossa: missä markkinahuvitukset eivät olleet käynnissä, siellä puhalteli yltyvä tuuli pimeillä aukeilla ja varkaitten väijymispaikoissa.
Näytösmies tuntui oivaltavan tämän, sillä saatuaan selon saaliinsa määrästä hän potkaisi jalkeille pojan ja alkoi koota kompeitaan. Hän oli melkein valmis ja kumartui köysivyyhdin yli kiinnittämään päätä, kun kosketus hartioihin sai hänet poukkoamaan kyynärän. Pitkä, viittaan verhoutunut mies, joka oli saapunut näkymättömänä, seisoi hänen vieressään.
"Hoi!" huudahti näytösmies, yrittäen salata säikkyänsä rehentelyllä.
"Ja mitä te haluatte?"
"Haastaa sanasen kanssanne", vastasi tuntematon.
Ääni oli niin kylmäkiskoinen ja tunteeton, että Viekassilmä sai vilun väreitä. "Diable!" hän murahti, koettaen lävistää katseellaan pimeyttä, nähdäkseen puhuttelijansa ulkomuotoa. Mutta tämä oli mahdotonta, joten hän tukalasta vaikutelmasta vapautuakseen kysyi ivallisesti: "Te ette ole mikään varakreivi, vai mitä?"
"En", vastasi vieras vakavasti, "en ole".