"Ettekä minkään kreivikunnan kuvernööri?"
"En."
"No, puhukaa sitte!" mukautui näytösmies mahtavasti.
"En täällä", kieltäytyi viittaan kietoutunut. "Minun on tavattava teidät yksinänne."
"Sitten on teidän tultava asuntooni ja odotettava, kunnes olen pannut talteen pojan", sanoi toinen. "En aio menettää häntä teidän tähtenne tai kenenkään. Ja kylläpä hän livahtaisi vikkelästi! Sopiiko teille? Ottakaa se tai jättäkää."
Tuntematon, jonka kasvonpiirteille hämy oli täydellisenä naamiona, nyökkäsi myöntymykseksi, ja siekailematta kääntyivät kaikki neljä kaduille päin; poika kantoi apinaa, ja molemmat miehet seurasivat hänen kintereillään. Heidän sivuuttaessaan jonkun valopaikan, yritti näytösmies aina saada jotakin tolkkua kumppaninsa ulkomuodosta, mutta jälkimäinen oli kääntänyt viittansa kauluksen niin korkealle ja käytti niin hyvänä suojana lerppalieristä hattuaan, jonka röydät ulottuivat melkein kauluksen reunaan, että uteliaisuus ei saanut vähääkään tyydytystä, ja he saapuivat kehnoon majataloon, josta näytösmies oli vuokrannut tallinsopen, tämän ovelan herrasmiehen tulematta hullua hurskaammaksi uudesta tuttavastaan.
He astuivat kurjaan, pahanhajuiseen ulkorakennukseen, joka oli jaettu kuudeksi tai kahdeksaksi karsinaksi puolitiehen tiilikattoa ulottuvilla puisilla väliseinillä. Kunkin päähän ripustettu sarvilyhty loi keltaisia loimuja ja synkkiä varjoja pilttuisiin. Pony-hepo kohotti päätänsä ja hirnahti miesten tullessa, mutta useimmat hinkalot olivat tyhjillään tai saaneet asujamikseen vain päihtyneitä maalaisia, jotka nukkuivat pahnoilla.
"Tänne ette saa lukituksi häntä", sanoi vieras katsellen ympärilleen.
Näytösmies urahti. "Ettenkö saa?" hän vastasi. "Kaikilla ammateilla on toki temppunsa. Kai minä saan — tällä!" Ja ottaen jostakin yltänsä ohuet teräsvitjat hän piteli niitä toisen silmien edessä. "Tässä on minun lukkoni ja oveni", hän virkkoi voitokkaasti.
"Ne eivät pidätä häntä pitkälle", huomautti toinen harrastuksettomasti.
"Viides rengas on jo hivunut katkeamaisilleen."