Hän virui pitkän aikaa huohottaen ja väristen, kasvot kätkettyinä, ja tuon tuostakin tempoi hänen koko ruumistaan tuskan purkaus, jonkun äkillisen muistivihlauksen aiheuttamana. Paikka, jonka hän oli melkein tajuttomasti valinnut katkokseen, oli kahden kojun välinen kulma kauppatorin itäpäässä: tuulensuojainen soppi, johon oli rinnan korkeudelle kasattu kantopaatsoja ja ruhaa. Sää oli hiukan vähemmin purevaa siellä kuin ulkopuolella, ja onnekseen hän oli viskautunut vanhan säkin päälle, jonka hän piankin veti peitokseen. Muutoin hän olisi varmasti saanut loppunsa. Nyt hän piankin nyyhki itsensä levottomaan uinahdukseen, mutta vain herätäkseen jonkun minuutin kuluttua kirkaisten säikähdyksestä ja kolkosti palautuen kaikkeen ankeuteensa.
Luonto oli kuitenkin jo työssä hänen viihdytyksekseen, ja kurjuus nukkuu yleensä hyvin. Tovin kuluttua hän torkahti jälleen, ja sitten uudestaan. Viimein hän vähää ennen aamun valkenemista vaipui sikeämpään uneen, josta heräsi vasta kun talvinen aurinko oli ollut lähes tunnin nousseena ja vanhanaikaiset ihmiset alkoivat ajatella päivällistään.
Avattuaan silmänsä hän makasi tuokion unen ja valveutumisen vaiheella, rasittajanaan jonkun tuntemattoman hädän tunne. Äkkiä hänet havahdutti täydellisesti ääni, tyly, käreä ääni, joka puhui kummallista katumurretta. "Hän on karkuri!" virkkoi ääni lisäten pari kolme tarpeetonta valaa. "Siitä veikkaan ruojuni, veikkoset! No, pahapa onkin se puhuri, joka ei kellekään tuule mitään hyvää. Penkokaa ylös se maitoparta, sivaan! Tuo ei ole oikea tapa. Hei, antakaas se tänne."
Seuraavassa silmänräpäyksessä poika ponnahti istualleen kivusta kiljaisten, sillä raskas kantopaatsa putosi hänen sääriluulleen ja oli katkaista sen. Hän näki vastassaan kolme tai neljä irvistelevää retkua, joiden silmät kiiluivat tähystäessään hänen samettipukuaan ja sen pieniä hopeanappeja. Äsken puhunut mies näytti olevan joukkion johtaja; likainen ristihuulinen ja käsipuoli kerjäläinen. "Hohoo!" hän hykähti; "sinulla on siis tunto, pikku markiisi, on vainkin! Lihaa ja verta kuin muutkin ihmiset. Ja kaiketikin taskuissasi rahaa yösijasi hinnaksi."
Hän kiskaisi lapsen luokseen ja kopeloi hänen vaatteitaan, mutta hän ei löytänyt mitään, ja hänen kasvonsa synkistyivät. "Morbleu!" hän kirosi. "Pikku hölmö ei ole siepannut mitään mukaansa!"
Toiset miehet keräytyivät ympärille ja tähystivät poikaa ahnaasti. Keskellä Bondyn metsää ei hän olisi voinut olla turvattomammin heidän armoillaan kuin tässä kauppatorin hiljaisessa loukossa, missä hopeanappinen samettinuttu oli yhtä harvinainen näky kuin kappale alkuperäistä ristinpuuta. Jotkut kodittomat kurjimukset kurkistelivat pehkuisista tyyssijoista kojujen alta, mutta kenenkään mieleen ei voinut juolahtaa sekaantua niiden hommiin, joilla saalis oli hallussaan. Poika taasen tuijotti kiinniottajiinsa jäykästi; hän oli valju, mykkä, tylsä.
"Perkule, se taitaa tosiaan ollakin pöhkö!" virkkoi muuan tiirottaen hänen kasvoihinsa.
"Vielä mitä!" vastasi pojan pitelijä. Ja tylysti tarttuen pojan päähän leveällä kourallaan hän työkkäsi sormellaan ylös silmäluomen ikäänkuin tarkastaakseen silmäterää. Poika huudahti kivusta. "Siinä näätte!" sanoi retkale voitonriemuisesti irvistäen. "Ajua hänellä on. Kysymyksenä on, mitä hänen kanssaan teemme."
"Onhan sillä vaatteet", mutisi muuan silmäillen poikaa kiihkeästi.
"On aina, puku toki pätee", tuumi toinen. "Ei tarvita minkään Armand Jean du Plessis de Richelieun terävyyttä sen hoksaamiseen, veliseni. Ja tietysti niistä hiven heltiää mieheen. Mutta kenties pystymme hänen suhteensa parempaankin kauppaan. Hän on karannut. Tunkiolta ei joka päivä löydä tryffeleitä."