Kapteeni hieroi otsaansa peräti epätietoisena. Jos poika oli sen konnan lähetti, jonka luona onneton nainen oli käynyt, niin mikä oli saattanut tuoda hänet taloon? Minkätähden oli hän uskaltautunut murhanäyttämölle? Jollei — jollei hänen asianaan tosiaan ollutkin valvoa tapauksen kulkua ja aiheen ilmetessä varoittaa isäntäänsä!
Kapteeni älysi sen yhtäkkiä, ja työntäen palkolliset sivulle hän lähetti kolme tai neljä miestä kiireimmiten Touchet-kadulle. "Pardieu!" hän huudahti, pyyhkien otsaansa heidän mentyänsä, "olin vähällä unohtaa sen roiston! Varmastikin hän houkutteli onnetonta! Mutta nyt lienen pyydystänyt kaikki — rouvan, neitokaisen, miehen, paholaisen!" Hän merkkasi kunkin sormeansa näpäyttäen. "Puuttuu vain se poika. Arvattavasti löytyy hänkin Touchet-kadun varrelta. Sikäli hyvä. Mutta tämä on iljettävää työtä", pitkitti vanha soturi sadattaen, katsellessaan karsaasti ryhmää, joka saarsi madamea ja lääkäriä. "Siitä tulee jatkoksi — huh! se on hirveätä. Olisi armeliasta antaa hänelle annos nyt ja lopettaa kaikki."
Mutta kukaan ei ottanut sitä vastuuta, ja niinpä ne harvat, jotka olivat liikkeellä hyvin varhain sinä aamuna, näkivät kummallisen ja kaamean saattueen kulkevan Parisin katuja, — noita katuja, jotka ovat nähneet niin monia kammottavia ja lukemattomia eriskummallisia ilmiöitä. Tuntia ennen päivänkoittoa kannettiin Hotel Vidochesta aseellisten miesten piirittämät paarit, toisilla kädessään soihtu ja toisilla peitsi tai tapparakeihäs, ja kulkue eteni verkalleen pitkin St. Denis-katua. Yö oli pimeimmillään. Halleissa makailevat kodittomat kurjimukset kompuroivat ylös kävelemään henkensä edestä tai jäätyivät vitkalleen ruumiiksi.
Mutta on pahempaakin kuin taivasalla kuoleminen, pahempaa ainakin kuin se kuolema, joka tulee suopeana puudutuksena. Ja jotkut heistä tiesivät sen — jopa he kaikki. Köyhinkin hylkiö, jonka yllätti sainioiden loimu hänen värjötellessään kuistilla tai ulkovajassa, — raihnaisinkin kerjäläinen, joka kurkisti piilostaan kalskeen ja töminän hätkähdyttämänä, tiesi itsensä onnellisemmaksi kuin Châtelet-tyrmään kuljetettava kuninkaan vanki ja riepujansa syleillen kiitti taivasta siitä.
VIII.
Kainin merkki.
Kun Jehan suuttumuksen kuumeessa pujahti varkain Touchet-kadun talosta ja säntäsi pitkin pimeätä, hiljaista katua madame de Vidochen perässä, ei hänellä ollut mielessään sen viekkaampaa aietta kuin saavuttaa hänet ja varoittaa häntä. Vallasnainen oli puhutellut häntä ystävällisesti Les Andelys'n majatalon illallispöydässä. Madame oli nuori heikko, sorrettu; häntä vastaan suunniteltu salahanke näytti lapsesta pirullisen julmalta ja kavalalta. Enempää ei tarvittu jokaisen ritarillisen vaistin heräämiseksi hänen luonteessaan — ja näitä pitäisi pojassa olla monta, muutoin ei mieheen tule kuntoa — ja hänen päättääkseen pelastaa aavistamaton uhri.
Hän ajatteli kaiken korjautuvan, jos hän vain tavoittaisi madamen ja varoittaisi tätä, ja ensimältä hänen aikomuksensa ei mennyt pitemmälle. Mutta hänen juostessaan, — milloin vilkaisten kauhistuneena olkansa yli, milloin tirkistäen eteensä pimeään, väliin luiskahtaen katuojaan kiireissään ja toisinaan kompastuen ulkonevaan porrasaskelmaan, — juolahti hänen mieleensä uusi ja huima aatos, tenhoten hänet heti. Mahdotonta on sanoa, miten se valkeni noin nuorelle, — johtuiko se tähdistälukijan kaksinaamaisuudesta, jonka todistajana hän oli ollut, vai jostakin pojan omassa luonteessa piilevästä ennenaikaisesta terävyydestä. Äkkiä vain kehittyi hänen aivoissaan täydellinen suunnitelma. Hänellä oli juuri joitakuita minuutteja harkitsemisaikaa, ennen kuin saavutti madamen ja sen toteuttamishetki tuli eteen; mutta tämän kotvasen kuluessa hän ei havainnut siinä mitään vikaa. Häntä pyrki pikemmin riemastuttamaan se keksintö. Se tyydytti pojan ankaraa rankaisun ja oikeuden tuntoa. Ja tyydytystäkin paremmin se viehätti pojan kerkeyttä ilkikurisuuteen ja kepposiin.
Hän ei sen vuoksi tuntenut vähäisintäkään epäilyä, kun hänen oli esitettävä osansa. Hän suoritti sen säälittä, arveluitta tai vastuuta ajattelematta — niin, vieläpä saattoi madamea kotiin ja kätkeysi oviverhojen taakse ollenkaan säikkymättä tulevaista turmaa, ilman mitään omantunnon nuhteita.
Mutta kun hän oli nähnyt kaiken ja lymyssään lumoutuneena maaten tarkannut murhenäytelmää; kun hän käsin peittäen korvansa ja kyyristellen kuin lattian läpi vajotakseen oli kuullut Vidochen kuolinhuudon ja vavahdellut madamen murtuneen mielen jokaisesta sanelmasta — kun hän oli hetkuvin polvin ja valkoisin poskin hiipinyt viimein alas portaita ja paennut kirotusta talosta, silloin poika tiesi kaikki, tiesi mitä oli tehnyt, ja oli hirmuissaan! Pimeyskin ja jäätävä pakkanen olivat tervetulleita, kunhan hän vain pääsisi tuosta talosta ja saisi jättää nuo kummittelevat huudot taakseen. Mutta miten? mitä tietä? Hän vilisti katua toisensa jälkeen, kujasta kujaan, yli siltojen ja pitkin laitureita, kirkonovien ja vankilan porttien ohitse. Mutta kaikkialla nuo näyt ja äänet kulkivat hänen mukanaan, ehättäysivät edelle, ahdistivat kintereillä. Hän ei saanut unohdetuksi. Kun hän viimein menehdyksissään heittäysi rikkaläjälle kauppahallien etäiseen soppeen, tuntui hänen sydämensä olevan pakahtumaisillaan. Hän oli tappanut miehen. Hän oli tehnyt naiselle pahempaa kuin tappanut. Hänet hirtettäisiin. Tähdistälukija oli puhunut hänelle totta; hän oli tuomittu, luovutettu pahalle ja paholaiselle!