Bec de Lièvren täytyi tunnustaa, että apina tosiaan tunsi hänet, sillä tuskin oli elukka-parka päässyt entisen kisakumppaninsa likelle, kun se hypähti hänen päälleen ja hyväili häntä, älisten ja inisten niin inhimilliseen tapaan, että se olisi hyvinkin voinut liikuttaa vähemmin paatuneita sydämiä. Poika ei kuitenkaan vastannut sen hellyyteen; mutta hänen silmiinsä tuli ymmärryksellinen ilme, ja äkkiä hän huokasi kuin olisi hänen sydämensä ollut särkymäisillään.
Anastajat katsoivat toisiinsa. "Vekaran kirotut vaatteet ne meitä petkuttivat", murisi Bec de Lièvre kiukuissaan. "Ne me ainakin otamme. Riisukaa se, ja sitte lähtään. Ja pidä sinä hyppysesi irki, ilmassahyppijämestari, muutoin me hyppäämme nokallesi."
Mutta kun näytösmies riemastuksesta ja suloisista aavistuksista hytkähdellen selitti antavansa pojasta vaatteissaan écu'n — "ja se on enemmän kuin varaskalun ostaja teille pulittaisi", hän lisäsi — niin he alkoivat järkevystyä. Tosin he tuokion kärttivät parempaa hintaa, mutta kauppa syntyi lopulta écu'stä ja livrestä, ja poika luovutettiin.
Mestari Viekassilmän käsi tulisi hänen kouraistessaan lapsen kaulusta ja kääntäessään hänet paremmin katseltavakseen. Bec de Lièvre näki miehen kiihtymyksen ja silmäili häntä uteliaasti.
"Näyt olevan hurjasti mieltynyt poikaan", hän sanoi.
Näytösmiehen silmät välähtivät julmasti. "Niin mieltynyt häneen", hän vastasi pilkallisesti, "että kun saan hänet kotiin, minä — ka, en minä vahingoita hänen hienoja vaatteitaan tai kasvojaan taikka pieniä ruskeita käsiänsä, sillä ne kaikki näkyvät ja ovat minulle rahan arvoisia. Mutta minä — minä pistän hiilihangon tuleen, ja sitte Jehan-herra saa riisua uudet vaatteensa, jotteivät kärvenny, ja — minä opetan hänelle moniaita uusia temppuja hiilihangolla."
"Sinä olet kumma mies", virkkoi toinen. "Hitto vieköön, näytätpä siltä kuin olisi sinulla hyvä päivällinen tulossa."
"Niin onkin", vakuutti näytösmies, ja ruma hymy väänsi hänen kasvojaan. "Olen jäänyt päivällisettä ja illallisetta montakin kertaa, sitte kun tämä pikku ystäväni suvaitsi karata eräänä iltana, ollessaan juuri tuottamaisillaan minulle omaisuuden. Mutta nyt aion syödä päivällistä. Aion aterioida — hänestä!"
"No, mikä mistäkin pitää", vastasi haarahuulinen kerjäläinen välinpitämättömästi. "Olet maksanut päivällisestäsi ja saat minun puolestani valmistaa sen mielesi mukaan."
"Sen teen", sanoi näytösmies tuimana. Puhuessaan hän tempasi pojan melkein koholle jaloiltaan, ja miesten huutaessa hänen jälkeensä: "Bon appétit!" ja ivallisesti nauraessa hän laahasi saaliinsa torin avoimen osan poikki ja katosi erääseen niistä meluisista kujista, jotka silloin välittivät liikennettä kauppahallien itälaidalta.