Hänen taipaleensa oli katettujen solien ja soukkien kujien sokkeloa, missä poika olisi irralle päästessään kyennyt mitä helpoimmin pujahtamaan kadoksiin, ja mies pitelikin häntä mitä varovaisimmin, odottaen hänen milloin hyvänsä intoutuvan epätoivoiseen vapautumisyritykseen. Mutta Jehan ei ollut se entinen Jehan, joka oli keikkunut ja kisannut nuoralla ja pahimminkin kohdeltuna yhä säilyttänyt sisunsa. Hän oli puutunut ruumiillisesti ja sielullisesti. Hän ei ollut maistanut ruokaa lähes kahteenkymmeneen tuntiin. Hän oli viettänyt kylmän yön taivasalla. Hän oli kokenut jännittävää kiihtymystä, kauhua, epätoivoa. Niinpä hän vain kompastelikin eteenpäin, Vidochen kuolinhuudot korvissaan, ja nälkiintyneenä, jähmettyneenä, tylsistyneenä hän kuuli näytösmiehen uhkaukset aivan ilmeettömin kasvoin. Hän oli hyvin lähellä mielipuolisuutta.
Ensimältä ei Viekassilmä ottanut huomatakseen tätä kummallista tunteettomuutta. Hänen mielikuvituksensa hautoi vilkkaasti, miten hän rankaisisi poikaa, saatuansa hänet viheliäiseen huoneeseensa. Hän nautti ennakolta kidutuksista, joita tahtoi toimittaa huolellisesti, jotta ne eivät tekisi pojasta rujoa tai rumaa. Sidottuaan hänet ja lukittuaan oven ja kuumennettuaan hiilihangon — voi! kylläpä hänelle koituu hauskaa! Roisto maiskutti huuliansa. Hänen silmänsä säihkyivät mielihyvästä. Hän riuhtoi poikaa eteenpäin hirveässä maltittomuudessaan.
Mutta tuokion kuluttua alkoi lapsen käyttäytyminen kiusata häntä. Hän pysähtyi, piteli poikaa toisella kädellään ja kolhi häntä päähän toisella, kunnes avuton pökertyi ja riippui hänen kouraisussaan. Sitte hän kiskaisi pojan jaloilleen ja laahasi häntä kiroillen mukanaan, yhä vilkuen häneen äkeissään, ikäänkuin olisi hän jotenkuten havainnut kostonsa pikku esimaun vähemmin tyydyttäväksi kuin oli odottanut.
Ihmisiä kulki edes takaisin siinä pimeässä likaisessa kujassa, missä tämä tapahtui — solassa, jossa savuttuneet päädyt melkein ulottuivat yhteen ylhäällä ja katuoja oli töryn tupehduttama — mutta yksikään ei sekaantunut kohtaukseen. Mitä väliä oli pikku löylytyksellä? Tai oikeastaan jonkun pojannaskalin hengelläkään? Vetelehtivät miehenrojot ja homsuiset naiset, jotka kyyristelivät loukoissa lämpimikseen, nyökyttelivät päätänsä ja katselivat paria hyväksyvästi. Heillä oli omat mukulansa piestävänä ja asiansa hoidettavana. Ketään ei ollut pojan puoltajaksi. Ja vielä sata kyynärää kuljettuaan hän oli tulossa näytösmiehen ullakkokamariin.
Tuolla viimeisellä hetkellä poika heräsi horroksistaan ja oivalsi asemansa; pelon kouristamana hän heittäysi taaksepäin ja rimpuili vastaan, kirkuen ja sätkien. Mies tempasi hänet tuimasti koholle ja sieppasi hänet juuri kannettavakseen, kun muuan henkilö, joka oli jo kerran sivuuttanut parin, tuli takaisin ja silmäili poikaa uudestaan. Seuraavana hetkenä laskeusi käsi näytösmiehen käsivarrelle, ja ääni virkkoi: "Seis! mikä poika tuo on?"
Näytösmies katsahti kysyjään, näki häiritsijän papiksi ja hymähti ivallisesti. "Mitä se teihin kuuluu, isä?" hän sanoi yrittäen väistää sekaantujaa sivuliikkeellä. "Ei ainakaan teidän laumanne lampaita."
"Ei, mutta sinä olet!" vastasi pappi kummallisen kaikuvalla äänellä. Hän oli vanttera, vilkaskasvoinen mies, jonka surumieliset silmät näyttivät olevan ristiriidassa muun olemuksen kanssa. "Sinä olet! Ja jollet heti paikalla laske häntä alas ja vastaa kysymykseeni, vintiö, niin saatkin aikasi tullessa marssia hirttomäelle yksinäsi!"
"Diable!" mutisi näytösmies hätkähtäen, mutta yhä ynseänä. "Kuka sitten olettekaan?"
"Olen isä Bernard. Tee minulle nyt tiliä tuosta pojasta, ja puhu totta.
Mitä olet hänelle tehnyt? Niin, kyllä sietääkin sinun vapista, heittiö!"
Sillä näytösmies vapisi. Silloin oli Parisissa isä Bernardin nimi melkein yhtä tunnettu kuin kardinaali Richelieun. Ei ollut ainoatakaan rosvoa tai taskuvarasta, pukaria tai huijaria, joka ei tuntenut häntä ja alakuloisissa puuskissaan — kun viina oli lopussa ja tasku tyhjänä — uneksinut siitä päivästä, jolloin hän kulkisi isä Bernardin vierellä Montfauconin mäelle, ainoankaan muun äänen tai katseen surkuttelematta häntä siinä pinteessä. Siihen aikaan harvinaisen ihmisystävyyden innostamana oli tämä mies ottanut elämäntyökseen hoivata kaikkia mestattavaksi tuomittuja, käydä heidän luonaan vankilassa, olla heidän mukanaan viimeisellä hetkellä, läsnäolollaan ja viihdytyksellään keventää heidän kärsimyksiänsä maan päällä ja herättää heitä parempiin ajatuksiin. Tässä työskentelyssään hän oli saanut niin suuren maineen, että itse kuningas osoitti hänelle kunnioitustaan ja kardinaali myönsi hänelle erityisiä oikeuksia. Roskaväki niinikään. Pappi samoili haitatta Parisin kurjimmissa osissa ja kävi säännöllisesti paikoissa, missä Châtelet-vankilan päällikkö kymmenkunnan peitsimiehen saattamana ei olisi ollut hetkeäkään turvassa.