Hetkisen silmäili syytetty mykkänä puhujaa; sitte hänen katseensa palasi hunnutettuun istujaan — tällä oli kamala vetovoima häneen.
"Onneton nainen", pitkitti presidentti vakavasti, "hän on tunnustanut.
Tahdotteko te nyt tehdä samoin, ennen kuin katselette häntä?"
Syytetty pudisti päätänsä. Hän olisi kieltänyt, väittänyt vastaan, huutanut olevansa viaton, mutta hänen kurkkuaan kuroi — hän oli menettänyt äänensä, toivonsa, kaikkensa. Suojamassa kuului humisevaa melua, tai kenties tohisi hänen päässään. Alkoi myös pimetä.
"Hän on tunnustanut", hän kuuli presidentin pitkittävän, mutta ääni oli nyt enää aivan etäistä kaikua, "panemalla itse toimeen sen rangaistuksen, jonka muutoin olisi laki tuottanut, Oletteko yhä uppiniskainen? Otettakoon siis verho pois kasvoilta. Nyt, onneton nainen, katsokaa rikoskumppanianne."
Kenties hän puhui säälistä ja valmistaakseen syytettyä, sillä tämä ei katsoessaan heti pyörtynyt, vaikka noiden elottomien keltaisten kasvojen näkeminen jäykkine silmineen ja avoimine huulineen johti, monenkin kirkaisemaan. Itsemyrkyttäjä oli tehnyt työnsä hyvin. Kolkoilla piirteillä oli kuolemassakin ivallinen irvistys, suupielissä voitonriemuinen myhäily. Mutta tämä oli pinnalla. Lasittuneissa silmissä, tylsissä ja himmentyneissä, piili kauhua, kuten näkivät kaikki, jotka tähystivät tarkoin; niissä kuvastui äkillistä heräämistä, ikäänkuin olisi katala sielu eriämisensä hetkellä tullut näkemään tuomionsa ja maallisista vihollisistaan voitolle päästyänsä kohdannut toisen maailman kynnyksellä haamun, joka jähmetytti hänet hirmustuksella.
Oli katkeraa ivaa, että mies, joka oli niin kauvan urheillut kuoleman kanssa ja hieronut sillä kauppoja, tuotiin itse tänne kuolleena, paljastettavaksi ja tuijoteltavaksi! Vähänpä nyt oli hyötyä hänen kujeistaan ja kemiallisista sekoituksistaan, hänen kamalista tiedoistaan ja siitä salaperäisyydestä, johon hän oli verhoutunut. Manala oli saanut hänet kolkon pään, mustan sydämen ja kaikki.
Tuokion tähysti madame, kuten sanottu, Sitten valkeni hänelle vähitellen kaamea totuus. Mies oli kuollut! Hän oli tappanut itsensä! Sen kauhu yllätti hänet viimein. Kamalasti huudahtaen hän kaatui pyörtyneenä lattialle.
Kun hän jälleen tointui — tietämättä kuinka pitkän ajan kuluttua — ja likekkäin sulloutuneet kasvot ja tuomioistuimen jäsenten reunapiirteet alkoivat selitä esiin usmasta, oli hänen ensimäisenä ajatuksenaan muistin palatessa tuo aavemainen istuja. Ponnistaen — joku pyyhki sienellä hänen otsaansa ja tahtoi pidättää häntä — hän käänsi päätänsä ja katsoi. Hänen huojennuksekseen se oli poissa. Hän huokasi ja sulki silmänsä, maaten tovin voimattomana ja kuullen äänten sorinaa, mutta omistamatta sille mitään huomiota. Pian valtasi hänet kuitenkin jälleen asemansa kurjuus, ja heikosti voihkaisten hän katsoi ylös.
Samassa hän alkoi vapista ja itkeä hiljaa, sillä hänen katseensa kohtasivat naisen, joka kumartui hänen ylitseen, ja lukivat tämän silmistä jotakin uutta, outoa, ihmeellistä — ystävällisyyttä. Nainen taputti hänen kättänsä leppoisasti ja supatti hänelle, että hänen piti olla hiljaa ja kuunnella. Hän kuunteli aina välillä itsekin, ja hetkisen kuluttua seurasi madame hänen esimerkkiään.
Niin tylsinä kuin hänen aistinsa vielä olivatkin, huomasi hän, että kuningas istui kumartuneena eteenpäin, omituinen terävä ilme kasvoillaan,— että tuomarit näyttivät hämmästyneiltä, että kardinaalinkin kalvaat piirteet olivat hieman punehtuneet. Ja yksikään heistä ei katsonut häneen. He olivat kääntyneet poikaan, joka seisoi pöydän päässä papin vieressä. Ikkunasta osui kalsea valo hänen kasvoilleen, ja hän puhui. "Minä kuuntelin", kuuli madame hänen sanovan. "Niin."